Kalmar 27.-28.7.

Pohjankurun satamasta tuttuja Lehmannin sisaruksia edusti Kalmarissa Anna

Tuuli tyyntyi, yö koitti, dieseliä paloi taas. Aamupäivä ehti pitkälle, ennenkuin s/y JULIA kiinnittyi Kalmarin vierassatamaan keula kohti kaupunkia ja ennusteen mukaisesti yltyvää tuulta. Ensimmäisen kerran koko retken aikana joku oli kiinnostunut siitä, miten ja mihin saapuvat veneet satamassa mahtuvat ja kiinnittyvät: satamapilotti kurvaili näkyvästi merkityllä kumiveneellä opastaen veneitä ja siirrellen varausmerkintöjä. Poijuihin kiinnitetyt varausmerkit liittyivät internetin kautta toimivan paikanvarausjärjestelmään (dockspot.com), joka sivuston mukaan toimii parissakymmenessä ruotsalaisessa vierassatamassa.

Dockspot on periaatteessa hyvä ja toimiva järjestelmä, jonka avulla voi etukäteen verkossa maksamalla varmistaa laituripaikkansa, purjehtia rauhassa ja saapua satamaan ilman epävarmuutta sinne mahtumisesta. Käytännössä siinä kuitenkin on vielä viilaamista. Suurin ongelma näyttäisi olevan se, että satamissa ei ole ketään, joka olisi Dockspotilla töissä, eikä palvelua ole varmistettu edes puhelinpäivystyksellä. Toimivuuden ja järjestyksen säilyminen on täysin satamahenkilökunnan aktiivisuuden varassa. Kalmarissa homma näytti tähän aikaan toimivan, mutta arvattavissa on, miten vaikeaa poijupaikkojen pitäminen varattuina on pahimpaan ruuhka-aikaan sataman täyttyessä jo alkuillasta. Tapasimme myöhemmin sattumalta järjestelmän kanssa eräässä toisessa satamassa työskennelleen virkailijan, joka kertoi haasteista sataman kannalta: kun järjestelmässä sattuu kaksoisvarauksia tai muita teknisiä sekaannuksia, kukaan Dockspotilta ei ole saatavilla ongelmien ratkaisemiseksi. Myös jos sää tai muut olosuhteet siirtävät saapumisen edelliseen tai seuraavaan päivään, paikanvaraaja menettää rahansa, koska ehtojen mukaan varaus tulee peruuttaa vähintään kaksi viikkoa (!) ennen saapumista. Tarvetta ja kysyntää tälle systeemille on varmasti, mutta rohkenen epäillä sitä, olisiko se riittävästi resurssoituna ja toiminnallisesti varmistettuna enää kannattavaa liiketoimintaa. Sesonki sillekin on kovin lyhyt: ei paikkoja enää nytkään heinä-elokuun vaihteessa ole tarvinnut varailla.

​

Satamavahti päivittää Dockspotin poijuvarauksia Kalmarissa

Proviantin täydentämismahdollisuudet ovat Kalmarissa sikäli muuttuneet, että ICAn marketti sataman vieressä olevassa kauppakeskuksessa on lopetettu – ruokaa on haettava Konsumista, joka sijaitsee kauempana kaupungissa. Myös kalapuoti kauppakeskuksen laiturin vieressä oli aukioloaikajulistuksestaan huolimatta sateen sattuessa tiukasti kiinni. Tai sitten ei oltu saatu kalaa.

Jatkoimme historiapläjäysten sarjaamme verestämällä vanhoja silmiämme Kalmarin linnassa, jossa viimeksi vierailimme muistaakseni yli kymmenen vuotta sitten. Tuskin mikään oli muuttunut.

​

Ratakiskot ulottuvat kyllä Kalmarissa aivan laitureiden ääreen, mutta jokin tässä mätttää…

Rønne 25.-26.7.

Erimaalaiset ilmatieteiden laitokset päättivät siis, että matkamme ei jatkuisi Puolaan ja Baltiaan. Keskipitkä ennuste suosi selvästi paluuta Bornholmin ja Ruotsin kautta. Siispä aamunkoitteessa suuntasimme Kröslinistä ulos merelle. Tunnin moottoroinnin jälkeen virisi etelälounainen tuuli, joka kuljetti venettä kuuden tunnin ajan vaihteeksi aurinkoisessa säässä kohti Bornholmia. Puolenpäivän nurkilla tyyntyi tyystin, joten taas piti tärvätä uusiutumattomia luonnonvaroja useamman tunnin ajan päästäksemme saman päivän puolella Norrekåsin marinaan Rønnen länsipuolella.

Heinäkuun loppupuoli näkyi täälläkin jo sesongin hiljenemisenä: satamassa oli illansuussa vielä hyvin tilaa. Jopa sivukiinnityspaikoilla laitureiden sisäpuolella ennen polttoainejakeluasemaa oli pari vapaata paikkaa. Aina ystävällinen satamakapteeni vahvisti, että myös mutkan takana sisimmässä pursiseuran altaassa on vieraspaikkoja, mutta syväys siellä rajautuu noin kahteen metriin.

​

Norrekåsin pursiseuran sisäaltaassakin on paikkoja

Polttoaineasemalla odotteli suomalaisvene, jolla oli tukos septitankin poistoputkessa. Paikalliset lokapojat saapuivat pian paikalle tankkiautolla suorittamaan imutyhjennyksen autonsa säiliöön. Satamakapteenin pragmaattisen käsityksen mukaan imutyhjennyksellä on niin vähän kysyntää, ettei kannata maksaa laitteista ja niiden ylläpitämisestä: kun joku kerran pari kaudessa kysyy tyhjennystä, hän tilaa omaan piikkiinsä tankkiauton hoitamaan homman.

​

Kivaa kun pikku lemmikitkin otetaan mukaan veneilemään

Norrekåsin satamakapteeni istuu toimistossaan satamarakennuksen yläkerrassa, josta on avoin näkyvyys koko satama-alueelle. Siellä on aina säästä riippumatta liian kuuma. Satamamaksun voi maksaa joko toimistoon tai sen ollessa suljettuna alakerrassa olevaan automaattiin, jonka käyttöliittymä tosin nostaa näppylöitä pitkämielisemmänkin käyttäjän iholle. Sensijaan satamakapteeni on palveluhenkinen ja kielitaitoinen tyyppi, jonka kuulimme puhuvan paitsi sujuvaa englantia myös varsin mallikelpoista saksaa. Vaatimattomaan muumiruotsiimme hän vastaili jonkinlaisella selkeästi ja rauhallisesti äännetyllä skandinaviskan ja tanskan sekoituksella, josta ymmärsimme jokseenkin kaiken. Kaikkiin kysymyksiin saatiin vastaukset, ja jopa langaton verkkokin toimi moitteettomasti.

Muutenkin kaikki näytti Rønnessä olevan ennallaan. Museot olivat kiinni, Cafe Gustafissa yhtä hidas ja välinpitämätön palvelu kuin aiemmin, Hansens Bøfhusin hovi käännytti ovelta: täyttä. Torvets Pølsebar alkoi jo näyttää voittajan valinnalta, kunnes hakuammunta osui paikkaan, jonka mielikuvituksellinen nimi oli Ristorante Italia. Siellä meidät syötettiin kohtalaisen hyvin ja edullisesti.

Päivälenkillä tarkistin kaupungin sataman tarjonnan. Siellä oli vieraspaikkoja useammassakin laiturissa altaan pohjois- ja itälaidalla. Tilaa näytti olevan hyvin, mutta ambience tietysti jonkin verran urbaanimpi kuin marinassa. Mahdollinen vaihtoehto silloin, kun reippaampi länsiluoteinen tuuli tekee olon Norrekåsissa epämukavaksi.

Vieraspaikkoja ja palvelut Rønnen kaupungin altaan puolella

Pohjoiset tuulet ja sateet uhkasivat parin päivän päässä, joten ei auttanut muu kuin startata iltapäivällä löpötankkauksen jälkeen kohti Hanöbuktenia ja Ruotsia. Jätimme siis Tanskan Suomenlinnan eli Christiansøn suosiolla väliin ja käytimme tasainen sivumyötäinen hyväksi niin pitkään kuin sitä riitti eli auringonlaskuun asti. “Hanoin lahti” näytti tällä kertaa paremman puolensa: saatiin nauttia kauniista ilta-auringosta genaakkerin vetäessä tasaisesti lähes viiden tunnin ajan.

Sata mailia Kalmariin

Kröslin 23. -24.7.

Aamulla alkoi sateisen satamakuoleman jälkeinen joukkopako sateen vielä jatkuessa. Toistakymmentä venettä irrottautui kahdeksan jälkeen norkoilemaan Dänholmin sillalle, jonka läpi siis kulkee ainoa väylä Rügenin eteläpuolitse itään. Silta nousi klo 8:20 ja toimi samana porttilähtönä kansainväliselle Strelasundin Headsail Racelle: kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki rullasivat vain keulapurjeen auki. Syntyneessä Suomi-vastaan-muu-maailma -kisassa käytiin ankaraa taistoa kakkossijasta jossain siellä takana. Sikäli kuin kiikarilla enää erotti, toiseksi taisi tulla joku pienempi hätäisen näköinen vene, joka pieksi isompansa Greifswaldin lahden loppusuoralla tuulen puhaltaessa parhaimmillaan 17 m/s takaa, juuri ennen kuin JULIA rullasi loputkin purjeestaan sisään ja käänsi keulan kohti Krösliniä.

Kröslinin moderni marina on eteläpuolella Usedomin ja mantereen välistä lahtea, josta alkaa hiukan aamukastetta syvempi, Puolan puolelle Stettinerhaffille johtava oja. Jo riittävästi kanavia ja matalia vesiä koluttuamme päätimme jatkaa mieluummin merta pitkin, mutta yöpyä ensin Kröslinissä, joka taitaakin olla Saksan rannikon viimeinen varsinainen satama. Seuraavaksi itäänpäin mentäessä tuleekin jo vastaan Vinojussila eli Swinoujscie aloittaen sarjan paikkoja, joiden nimeä on mahdoton kirjoittaa oikein lunttaamatta kartasta.

Aallonmurtajan tuulisessa ulkopäässä olisi ollut tarjolla suojan puolen kylkipaikka, joka ehdottomasti olisi pitänyt valita. Kovatuulisen päivän jälkeen kuitenkin tuntui siltä, että pitäisi päästä sisemmäs sataman suojaan. Alavan rannikon tarjoama suoja osoittautui näennäiseksi. Yritys landata järeiden, korkeiden ja yllättävän kaukana laiturista olevien tolppien väliin epäonnistui klassiseen tapaan peräköyden loppuessa kesken. Tuhouduimme sivutuulessa hallitusti viereisen paikallisveneen kylkeen ja jouduimme varppaamaan itsemme siitä vaiheittain köysillä ja vinsseillä takaisin vapaan paikan puolelle. Avuksi tuli saksalaisen moottoriveneen perähenkilö, joka hääri kyllä sinnikkäästi köysien kanssa, mutta toivottua tulosta alkoi syntyä vasta, kun ymmärsin paikallisen käytännön: on annettava selkeitä komentoja, jotka alkavat sanalla Achtung ja päättyvät vähintään kahteen huutomerkkiin. Tärkein lisävaruste sikäläisissä huviveneissä on komentokaiutin.

Rannassa pääsimme ihmettelemään tilavinta ja toimivinta toistaiseksi näkemäämme satamapalvelurakennusta. Kaiken lisäksi niitä oli kaksi kaikin palveluin varustettua identtistä yksikköä satama-alueen eri laidoilla. Kerrankin oli suihkuissa riittävästi tilaa peseytyä törmäilemättä seiniin ja kastelematta vaatteitaan. Joka paikassa oli tilaa, ilmaa ja valoa. Pesutuvassa oli tuliteriä pesutorneja vierekkäin ja peräkkäin enemmän kuin keskikokoisessa kodinkoneliikkeessä. Paikallisen tavernan ruokapuoli oli vaatimatonta ABC-luokkaa, mutta jos matkalla on pakko viettää pyykkipäivä, on Kröslin ykkössuosikkimme.

Muita nähtävyyksiä ei sitten olekaan liian kanssa. Päivälenkillä bongasin paikallisen keskiaikaisille perustuksille rakennetun kirkon, jossa jengi kävi kuulemma Peenemünden puoleltakin sanaa kuulemassa vielä 1800-luvun alussa, jolloin kirkkoreissu edellytti rajamuodollisuuksia mennen tullen. Peenemünde kuului tuolloin Preussin kuningaskuntaan ja Kröslin oli osa Ruotsia.

Lahden toisella puolella Usedomin saarella sijaitseva Peenemünde on entinen sotilastukikohta, joka on ansainnut paikkansa sotatekniikan historiassa. Siellä Luftwaffen- und Heeresversuchsanstalt kehitti V1- ja V2-ohjukset, jotka loivat perustan nykyaikaiselle ilmatilan hallinnalle.

​

Kröslin Marina auringonnousun aikaan

Stralsund 22.7.

Stralsundista oli aiemmalta käynniltä myönteinen kuva. Tällä kertaa sääolosuhteet olivat suoraan purjehtijan painajaisunesta, mikä tietenkään ei ole paikan vika. S/y JULIA purjehti Strelasundiin purjetta laskemaan kolmen aikaan iltapäivällä voimistuvassa luoteistuulessa. Vähän aiemmin oli alkanut tiivis, kaiken kasteleva vaakasuora sade, jota kesti toista vuorokautta. Synkkä hämärä ja matalalla kulkevat lyijynharmaat pilvet peittivät taivaan. Ilmapuntarista näytti pohja pudonneen pois.

Sataman aisapaikat olivat viimeistä läpeä myöten täynnä; niiden välissä oli kyljittäin veneitä monessa kerroksessa, samoin laitureiden päissä. Sisään ajaessamme noteerasimme tapamme mukaan viimeiset mahdolliset varapaikat: aallonmurtajan aukon vieressä purjelaivan kyljessä kolmas kerros, seuraavaksi iso teräksestä leivottu purjevene, samoin kolmas kerros, erilaiset vuorolaivalaiturit, joissa oli jo joitakin veneitä, mutta joista todennäköisesti tulisi odottamaton lähtö. Muuta sitten ei ollutkaan. Kiinnityimme teräsveneen kylkeen sen kipparin avustaessa ja lisätessä samantien sisimmäisen veneen edestä ja takaa rantaan laituriin vedettyjä köysiä. JULIAn keulasta vedettiin vielä yksi 20-millinen köysi laituripollariin, mikä olikin ainakin yöunta rauhoittava liike, koska viereen ilmestyi kohta vielä neljäs vene. Tuuli puhalteli 14 m/s aallonmurtajan takaa ja vettä valui jokaisesta hetkeksikin avatusta raosta sekä veneeseen että vaatteisiin. Kehuimme toisiamme lomakohteen ja harrastuksen valinnasta. iPadin mainio Navionics-kartasto kertoi kotimatkaa olevan vielä yli viisisataa mailia linnuntietä.

Ulommainen vene lähti kyljestämme viideltä aamulla kaupungin itäpuolella oleva nostosillan ensimmäiseen avaukseen. Samantien paikalle ilmestyi pieni saksalaisvene Tanskan vieraslippu saalingissa. “Tolles Wetter!“, kommentoi Tanskan puolelta yön yksinpurjehtinut kippari iloisesti kiitettyään köysien vastaanottamisesta.

Sade jatkui seuraavana päivänä tauotta. Satamakonttorissa käyntikin vaati joko täyden sadevaatevarustuksen tai vaatteiden vaihdon jälkeenpäin – sateenvarjosta ei tuulessa ollut edes henkiseksi tueksi. Veneen lämpövoimalaitoksen puhaltimet lauloivat kaiken päivää kuivaten pesutiloihin ripustettuja vaatteita. Iltapäivällä kuvittelimme sateen hiukan hellittäneen, ja suunnistimme kaupungille sadetakkeihin sonnustautuneina. Farkut kastuivat läpimäriksi jo ennenkuin ehdimme laiturilta rantaan.

Synkissä fiiliksissä jatkoimme kadonneen signaalin metsästystä kaupungin keskustassa. Saksa – ainakaan tämä entinen itäpuoli – ei todellakaan ole mikään tekniikan ihmemaa tietoverkkojen alueella. Stralsundin satamassa sentään oli periaatteessa wlan-tukiasema, joka lähetti jonkinlaista signaalia, mutta säätiedotukset eivät jaksaneet perille asti edes aivan antennin vierestä. Niinpä päädyimme puhelimen löytämään hotelliin, jonka ystävällinen vastaanottovirkailija antoi verkon tunnukset ja opasti meidät alakerran Bierstubeen juomaan mainiota olutta ja kommunikoimaan. Kerrossiivooja seurasi meitä herkeämättä mopaten välittömästi vaatteistamme valuneet vesilammikot. Sääennusteet lupasivat lisää sadetta.

Pankkiautomaattia etsiessämme osuimme raatihuoneen torille, jossa oli meneillään paikallisen kansanjuhlan Wallensteiner Volksfestin ulkoilmatapahtuma. Tori oli täynnä myyntikojuja, joissa myyjät kärvistelivät sateessa muutaman sadeasuisen veneturistin harppoessa sydvesti päässä ja kumisaappaat jalassa ohi vilkaisemattakaan runsasta perinneruoka- ja matkamuistotarjontaa. Esiintymislavat näyttivät odottavan tanhujen ja historiallisten kuvaelmien alkamiselle sopivampaa säätä, joka ei tulisi koittamaan vielä ainakaan pariin vuorokauteen.

Matkalla takaisin veneelle kävimme kastelemassa myös aiemmin hyväksi havaitsemamme Gastmahl am Sundin penkit ja syömässä maittavan illallisen, jonka päätimme perinteiseen tapaan pieniin pikarillisiin Radeberger Bitteriä.

Jälkeenpäin muisteltiin, että Stralsundista ei tällä kertaa olisi tullut otetuksi ainuttakaan valokuvaa. Siihen olisi tarvittu sukelluksenkestävä kamera. Kuvasaalista selvitettäessä ilmeni, että sade oli kuitenkin jossain vaiheessa tauonnut hetkeksi, josta todisteena allaoleva kuva. Siinä joukko erimaalaisia matkaveneilijöitä puuhailee hauskan harrastuksensa parissa.

Heiligenhafen – Warnemünde 19-21.7.2011

Kansallislaulujen sanoja vapaasti lainataksemme: Frejan kehto jäi taakse, ja etelässä odotti über alles -osasto, jonne päästäkseen piti tosin keikkua seitsemän tuntia tiukkaan vastaiseen purjein ja lopulta hybridisesti Rudolf Diesel -vainaan keksinnön avustamana. Aallokko nousi matalasta vedestä varsin ikävällä tavalla pystyyn tappaen veneen vauhdin tehokkaasti.

R. Dieselistä ei kaiketi vieläkään varmasti tiedetä, hyppäsikö hän itse laivasta kanaaliin syksyllä 1913 vai heittivätkö saksalaiset agentit hänet sinne, jottei hän rahattomana myisi Englannin puolella keksintönsä yksityiskohtia tuleville vihollisille. Olisiko niin, että ilman viime vuosisadan sotia veneilijät joutuisivat paitsi navigoimaan ilman tutkaa ja gps:ää myös ajamaan bensiinikoneilla?

Heiligenhafenin venesatama Kielerbuchtin itälaidalla on ainakin iso, jos ei muuten niin ihmeellinen. Saksalainen järjestys vallitsi odotetusti: täälläkään ei kukaan vaivaudu vihjaamaan tulijalle, mistä vieraspaikka saattaisi löytyä, mutta kun aikansa on arvaillut ja kurvaillut laitureiden välissä ja köydet lopulta ovat tolpissa kiinni, saa satamakapteenin toimistossa seistä laiturille asti ulottuvassa suorassa jonossa pitkään. Vuorollaan pääsee tiukkaan tenttiin, jossa ensi kerran koko reissulla kuulustellaan yksityiskohtaisesti veneen tiedot ja kirjataan ne koneeseen. Kaikki palvelut ovat periaatteessa olemassa ja käytettävissä, mutta palvelukonsepti on kyllä totaalisesti hukassa.

Loputon mastomeri Heiligenhafenissa

Kuljimme rantaraitin turistihelvetin läpi kaupungille. Ylempää pääkadulta onnistuimme vahingossa löytämään pienen perheravintolan, josta sai mainiota tuoretta turskaa kohtuulliseen hintaan. Illallisen aikana kaupat menivätkin kiinni, joten provianttitäydennys jäi seuraavaan satamaan. Venetarvikeliike sentään oli päätynyt asiakaslähtöiseen järjestelyyn: se julisti olevansa pari tuntia auki myös varhain aamulla ennen kuin köydet irtoavat laiturista.

​

Kalasatama Heiligenhafenin sisäaltaassa

Aamulla startattiin 45 mailin legille kohti Warnemündea. Alkupään kysymysmerkkinä oli Fehmarnin saaren mantereeseen yhdistävä silta, jonka korkeudeksi kartta kertoi 22 metriä. Lähemmäksi päästyämme kiikari näytti siltapilariin maalatun mittatikun, johon oli merkitty normaaliveden korkeus ja poikkeamat siitä kymmenen sentin välein lisättynä sillan normaalilla alituskorkeudella. Nokkela keksintö, joka kertoi yhdellä vilkaisulla, miten sillan alta mahtuu kulkemaan.

​

Fehmarnin ja manner-Saksan välinen silta

Sivutuuli kyyditti ripeästi Lyypekin lahden halki kohti Mecklenburgin rannikkoa ja Warnow-joen suuta. Vaikka iltapäivä oli perille tullessa jo pitkällä, päätettiin yrittää Warnemünden varsinaisen marinan sijasta Alter Stromiin keskelle kaupunkia. Tarjolla oli kolmatta ja neljättä kerrosta tiheästi liikennöidyn kanavan länsilaidalla. Kävimme kuitenkin ensimmäisellä sillalla asti kääntymässä jatkuvana jonona kulkevia turistilaivoja väistellen. Ensimmäisen kerran koko reissulla joku vaivautui auttamaan kiinnittymispaikan löytämisessä: kanavan itärannalla heiliuvat kädet näyttäen nosturin kohdalla olevaa leveämpää, vapaata paikkaa. Paikka näytti meistä lyhyeltä ja jättikin s/y JULIAN peräpään jonkin matkaa virran puolelle, mutta leveyttä oli vähintään riittävästi. Niinpä päädyimme Warnemünder Segelclubin vieraiksi aivan kaupungin sydämeen.

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Alter Strom Warnemündessä, pursiseuran laituri vasemmalla

Kulkiessani eksyneen näköisenä rannassa etsimässä satamakonttoria paikalle tuli taas juoksujalkaa pursiseuran edustaja, joka toivotti tervetulleeksi, neuvoi paikat ja valisti sataman käytännöistä. Huolenpito jätti vaikutelman, että satamamaksusta (ylin hintakategoria 16 euroa/yö) huolimatta emme todellakaan olleet kaupallisessa marinassa vaan paikallisen pursiseuran vieraina. Sunnuntaiaamuna klubin viskaali ilmestyi laiturille pyytämään anteeksi: hän pahoitteli vilpittömästi, ettei seuran salkoon oltu nostettu Suomen lippua, koska se oli kateissa. Hän lupasi itse käydä ostamassa uuden heti kauppojen auetessa ja toivoi meidän jäävän vielä maanantaiksi.

Kalalaivoja ja ravintoloita riittää molemmin puolin virtaa

Warnemünde oli hauska paikka, jossa kalaverkot toimivat selvästi tietoliikenneverkkoja paremmin. Nettiaddiktin kohtalona oli lukea emailit ja sääennusteet muutaman korttelin päässä olevassa kahvilassa, joka turistitoimiston mukaan oli jos ei paras niin kuitenkin ainoa paikka, jossa oli julkinen langaton verkko. Mainiolla antennillamme näkyi kyllä puoli tusinaa jokirannan ravintoloiden verkkoa, mutta kaikki olivat vain sisäiseen käyttöön tarkoitettuja, mikä selvisi ravintoloista tunnuksia utelemalla.

Vierasveneet ovat tervetulleita Warnemünder Segelclubin paalupaikoille

Ajoittainen vesisade haittasi taas lenkkeilyä ja kaupunkiin tutustumista, mutta paistoi välillä aurinkokin. Varsin valoisalta näytti etenkin ruokakaupan kassalla. Runsaan provianttikärryllisen vaatimaton hinta jätti pitkäksi aikaa miettimään, mistä meillä oikein kaupassa maksetaan. Ei ihme, että norjalaiset käyvät Ruotsin puolella kaupassa, ruotsalaiset Tanskassa ja tanskalaiset Saksassa. Eikä meitä ravintolassakaan ryöstetty: merenkulkuaiheisesti sisustettu Das Boot Alter Stromin rantastripillä veloitti kahden ruokalajin päivällisestä ja ns. normaaleista ruokajuomista 20 euroa per henkilö. Rantaan kiinnittyneissä laivoissa myytiin tuoreesta kalasta tehtyä iltapalaa vielä selvästi edullisemmin.

Vuoden 1200 nurkilla perustetusta, jokeen ja Itämeren valkoiseen hiekkarantaan rajautuvasta kylästä tuli strategisen sijaintinsa vuoksi 1300-luvun alkupuolella osa ylempänä joen varressa sijaitsevaa Rostockin hansakaupunkia. Joskus 1800-luvulla alkanut lomanviettosesonki näkyy taas jatkuvan, vaikka välissä taisi olla muutaman vuosikymmenen katko kivuudessa. Turistivirta joen rannassa on jatkuva, ja majoitustarjontaa löytyy laajalla skaalalla pienistä pensionaateista valtaviin kylpylähotelleihin.

Kanavan takana joen toisella puolella näkyvät Hohe Dünen marinan mastot

Nyborg – Marstal, Ærø 16.-17.7.

Nyborg on Ison-Beltin sillan länsipään eteläpuolella sijaitseva vierassatama. Isomman ulkoaltaan ympärillä on kerrostaloja, joiden lasitetuilta parvekkeilta seniorikansalaiset seuraavat veneilijöiden touhuja. Sisemmässä altaassa on ahtaampaa, mutta mukavampi tunnelma. Tiukka taskuparkki sight-seeing -laivan ja toisen huviveneen välissä kävi vielä ahtaammaksi, kun ilmeni, että laiva seilasi ilman springejä metrin pari edestakaisin laiturissa.

Nyborgin sisäallasta

Laiturin vieressä olevasta kalliinpuoleisesta rantakuppilasta sai tarvittaessa avainkortin palvelurakennukseen, joka myös on aivan tuntumassa. Kortilla saa ovet auki, mutta suihkuun tarvitaan poletteja. Niitä saa oven ulkopuolelta automaatista, jota ensi näkemältä luulee vain ohjekyltiksi.

Automaatti se on: V-kirjaimen vieressä on rako, johon pudotetaan kolikko. Alhaalla on luukku, johon poletti putoaa.

Myös kaupungin keskusta on vain kadunylityksen päässä. Provianttitäydennys viineineen (hyviä tarjouksia) haettiin muutaman sadan metrin päästä Kvicklystä. Illallisravintolaa haettiin haahuilemalla tihkusateessa pitkin Nyborgin katuja ilman päämäärää. Vahingossa löytyi Østervemb, joka saakin sitten kunniamaininnan ylläpitämässämme Guide Nokian -luettelossa: ruoka, palvelu, asenne ja miljöö olivat linjassa tarjoilijan valitsemia viinejä ja musiikkia myöten. Myös hinta oli laatuun nähden varsin kohtuullinen.

Nyborgista jatkettiin naftapasaatilla Langelandin saaren länsipuolta alaspäin kevyeen vastatuuleen ja solmun-puolentoista vastavirtaan. Vastatuuli yltyi vähitellen, mutta viime mutkassa päästiin jo muutama maili purjeillakin seuraavan yöpymissataman tuntumaan.

​

Tanskalainen turvavesiviitta, malli puuterihuisku

Marstalin kylässä Ærøn saarella on hyvin hoidettuja parisataa vuotta vanhoja taloja kukkaistutuksineen idyllisenä kyläyhteisönä mukulakivikatujen varsilla. Rannassa pitkän aallonmurtajan takana on iso venesatama paikalla, jossa aikoinaan oli töijattuna kymmeniä purjelaivoja kerrallaan.

Venesatama on kaksiosainen: kapean rantaan ja pitkään aallonmurtajaan rajoittuvan lahden alussa on rupisia laitureita, joissa on teksti “min 20 m”. Koska mitään valvontaa tai ohjausta ei täälläkään ole, nämäkin paikat täyttyvät iltaan mennessä erikokoista huviveneistä. Satamaisännän hulppea konttori kyllä löytyy laiturilta, mutta hän on tavattavissa siellä aamupäivällä klo 10-11. Ajankohta tuntuu matkapurjehtijan normaalia päivärytmiä ajatellen aika erikoiselta, mutta on osoittautunut yleiseksi käytännöksi tanskalaisissa satamissa.

​

Tyyriin näköinen satamakonttori, mutta enimmäkseen suljettu

Peremmällä altaassa on kymmenkunta paaluin varustettua laituria, joissa on eri levyisiä ja -pituisia paikkoja. Tulija saa itse arvata syvyyden, leveyden ja pituuden, johon veneensä saa sopimaan. Viimeisen laiturin päässä on isompi pyöreä lava, jonka ympäri kiertävillä paikoilla paalut ovat selvästi leveämmällä. Päätämme kiinnittyä sinne, mutta tökkäämme laitureiden välissä pohjamutaan kaiun näyttäessä puoltatoista metriä. Nopea arviointi laitureiden venevalikoimasta ei paljasta yhtään varmaa tapausta, jolla olisi yli kahden metrin syväys. Mielikuva madaltuvaan mutaan jäämisestä 10 m/s suoraan satamaan puhaltavassa tuulessa riitti motivoimaan välittömän poistumisen takaisin sataman syvempään alkupäähän. Päädymme kerrospysäköinnin sijasta Saebyssä harjoiteltuun ratkaisuun ensimmäisen laiturin paalurivin ulkopuolelle nojaamaan ulommaiseen paaluun. Springien avulla kahteen perättäiseen paaluun ja laituriin viritettynä s/y JULIA pysyi tuulessakin yllättävän vakaasti parin vaakasuoraan viritetyn fendarin varassa keulan nojatessa pallofendarin välityksellä laituriiin. Illan tullen satamaisäntä ilmestyi rahastamaan 160 DKK:n suuruisen satamamaksun, josta hän näppärästi tulosti kuitin ja kaiteeseen kiinnitettävän tarran vyössään roikkuvalla tulostimella.

​

Jatkuvaa säpinää satamassa.

​

Syvyystieto löytyy laiturilta – mutta vain rannasta käsin nähtynä

Marstalin uljas historia laivanrakennus- ja purjehdusperinteineen aukeaa vasta vierailulla Søfartsmuseumissa. Telakka on rannassa vieläkin, mutta 1800- ja 1900-luvuilla siellä rakennettiin uskomaton määrä purjealuksia, joilla kuljetettiin tavaraa säännöllisillä reiteillä Itämeren, Newfoundlandin, Brasilian, Arkangelin ja Välimeren maiden välillä. Museo kertoo laivoista ja niiden tekijöistä, tekotavoista, työkaluista, elämästä aluksilla, varhaisista purjealuksista viimeisimpiin moottorilla kulkeviin laivoihin. Syntyy vaikutelma siitä, että jokaisesta telakalla rakennetusta aluksesta on matkan varrella tehty pienoismalli sekä pulloon että vähän isommassa koossa ja maalattu taulu tai kaksi. Viime vuosisadan puolelta löytyy tietysti myös valokuvia. Kerrassaan suositeltava käyntikohde merenkulun historian ystäville.

Marstalin merenkulkumuseo rantakadulla

Paikallisisten veneiden saalingeissa näkyi yleisesti Liettuan lippuja. Pohdimme selitystä tähän, kunnes törmäsimme turistitoimistoon, jonka ovenpielessä oli ristissä Tanskan ja Liettuan liput. Kysymykseen tuli selkeä selitys: keltaviherpunaraitainen lippu on alunperin Ærøn saaren tunnus, samaan tapaan kuin Bornholmilla on oma lippunsa. Yhtäläisyys myöhempään Liettuan lippuun on pelkkä yhteensattuma.

Paikallinen lippu on näkyvästi esillä saaren veneissä

Illemmalla lisättiin ravintolaoppaaseemme vielä yksi maininta Den Gamle Vingaardista, joka ohikäveltynä näytti kaljaterassilta, mutta kun sade taas kerran ajoi meidät sisälle, totesimme paikan viihtyisäksi ja palveluasenteeltaan erinomaiseksi. Keittiöstä kannettiin eteemme merianturaa, savulohta, rapuja, grillattua vuohenjuustoa ynnä muuta kohtuuhintaista apetta ja viiniä, emmekä keksineet kokonaisuudesta oikeastaan mitään muuta valittamisen aihetta kuin sen, että ulkona taas satoi.

​

​

Marstalin vanhempaa arkkitehtuuria

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​
​

Tässä on jotain tuttua – ainakin valtakunnallisen matkapurjehdusyhdistyksemme jäsenille

Sejerø 13.-14.7.

Sejerøn saaren satamaan ajettaessa koko sivutuulipurjehduksen ajan vähitellen voimaa kerännyt itätuuli nousi 10-12 m/s puuskiin. Norjalaisen yr.no -sivuston ennuste “laber bris 6-8 m/s” koillisesta osoittautui vaatimattomaksi arvioksi. Myöhemminkin osoittautui, että yr.no ennustaa ilmeisesti maatuulia, jotka saa rannikolla ja merellä kertoa kahdella. Tuuli kääntyi idästä vähän kaakon puolelle ja yltyi yöllä ja aamulla pyörittämään suojan puolelle saarta takilaa ravistelevia 15 m/s sutareita. Mitä lie merellä tuullut – keskemmällä pientä saarta sadevaatteissa, saappaissa ja huppu silmillä tallustaesssa satoi rankasti vaakasuoraan ja tuuli heitteli tavalla, joka viittasi jonnekin 15-20 sekuntimetrin lukemiin. Valokuvia ei otettu, koska kameralaukkua ei voinut ottaa edes mukaan moiseen pesukoneeseen, kuvaamisesta puhumattakaan. Kävimme toteamassa saaren kauppamuseon suljetuksi ja valumassa ison lätäkön vettä pienen supermarketin lattialle.

Kauppareissun varrella tarjoutui ilahduttava mahdollisuus ostaa lähiruokaa: tien varressa oli katettu lava, jolla oli kilon pusseja uusia perunoita ja lipas, johon voi jättää maksuksi pyydetyn kymmenen kruunun kolikon. Seinässä oli yhteystiedoilla varustettu lappu, jossa mainostettiin muitakin kasvistuotteita olevan saatavana peremmältä.

S/y JULIA nojaili raskaasti aallonmurtajalaituriin. Ylimääräisen välipäivän vietto meni sadevaatteita kuivatellessa rattoisasti. Onneksi akut oli ladattu, koskapa sähkötolpasto pimeni aamupäivällä jo toistamiseen. Arvailtiin, miten päin ja paljon navakka itätuuli vaikuttaisi vuoroveden korkeuteen – toistaiseksi hissi kulki suunnilleen normaalissa alle puolen metrin hahlossa.

Klart.se -sivuston ilmanpainekartta kertoo selkeästi säätilan taustan: kaikki on englantilaisten syytä, sieltä sinkoili koko matkan ajan matalapaineita, jotka pyörittivät jatkuvasti sateita Kattegatille ja eteläiselle Itämerelle

Laiturisähköjen lisäksi myös rannan kioski oli pimeänä, eikä kauppias siksi voinut paistaa leipää. Erittäin tilavien ja toimivien suihkutilojen ovella oli lappu: ei kuumaa vettä. Sähkömies näkyi hääräilevän kaappeja ruuvaillen, joten ainakin asialle tehtiin jotain – ja kuumaa vettä oli saatavana taas myöhemmin päivällä.

Olihan aikaa päivittää ja kuvittaa sivustoa, paitsi että myös TDC:n langaton verkko oli pimeänä. Sen sai toimimaan puolisen tuntia kerrallaan vakuuttamalla epäluuloiselle satamakapteenille aina uudelleen, että WLAN-purkki pitää käynnistää katkaisemalla siitä hetkeksi sähköt. On uskomatonta, miten monessa satamassa verkko on vain pystytetty ja jätetty oman onnensa nojaan ilman, että kukaan siellä tietää siitä yhtään mitään.

Päätimme käydä joskus toisenkin kerran Sejerøssä vähän paremmassa säässä – if any.

Toisena aamuna Sejerøllä oli hetken poutaa.

Sejerøn jälkeen tehtiin reissun kokonaisaikataulun vaatima päätös jättää tällä tuuliennusteella Vähä-Beltin kierros toiseen kertaan ja suunnata etelään pitkin Iso-Beltin salmea. Kaakkoistuuli kuljetti veneen ripeästi Sjaellandin länsiluoteiseen kärkeen, kääntyi siellä lounaaseen ja hyytyi lopulta tyystin. Sitä ennen ehdimme jopa luovia muutaman siivun, mitä ei tapahdu kovin usein, koska käsityksemme mukaan vastatuuleen purjehtiminen on seurausta väärästä reitinvalinnasta. Loppumatka Ison-Beltin kuulun silllan pielessä sijaitsevaan Nyborgin satamaan meni puolentoista solmun vastavirrassa hiljakseen maksutonta norjalaista dieseliä poltellen.

Ison-Beltin riippusilta on vaikuttava tekele. Alituskorkeus on 65 metriä eli yli kolme kertaa s/y JULIAn maston korkeus

Saeby – Grenaa 11.-12.7.

Saeby:tä suositteli Skagenissa norjalaisnaapuri, jolla itsellään oli Najad neljäkutonen 2,3m syväyksellä, joten paikka vaikutti mahdolliselta. Monet Tanskan mielenkiintoisen näköiset pienemmät satamat on hyviin karttoihinkin merkitty vain kahden metrin syväyksellä. Matkaa oli kevyelle tuulelle sopivat kolmisenkymmentä mailia. Muutaman metrin vaihtelevassa sivuvastaisessa tasaisella vedellä auringon paistaessa lämpimästi ei tarvinnut käynnistää konetta, vaikka vauhti putosi välillä kolmeen solmuun, ennenkuin tuuli Fredrikshavnin edessä hyytyi vähäksi aikaa täysin viritäkseen vielä loppumatkaksi uudelleen.

Kolme kerrosta jättää vielä vähän tilaa liikenteelle

Saeby:n satamassa oli tietysti täyttä kolmelta iltapäivällä, ja olematon liikenne ulkopuolella viittasi taas siihen, ettei paljonkaan vaihtoa ollut aamupäivällä tapahtunut. Sivukiinnityspaikoilla oli kolme kerrosta, eikä enempää ollut kulkua rajoittamatta järkevää lisätä; paalupaikkoja oli vapaana, mutta pääasiassa vain alle neljä metriä leveitä. Siihen aikaan kun näitä paaluja juntattiin, neljä metriä lienee ollut varsin harvinainen leveys huviveneelle. Yksi paalurivien päätyjen ulkopuolella olevista epävirallisista paikoista oli ilmeisesti juuri vapautunut – siihen kiinnittyminen reippaassa tuulessa oli mielenkiintoinen manööveriharjoitus. Paalupaikoissa oli kahdet tolpat; idea on virittää vene ulompaan paaluun ja laituriin kiinnitetyillä köysillä vinottain nojaamaan sisempään tolppaan poikittaisen fendarin kanssa siten, että keulan saa riittävän lähelle laiturin päätyä rantaankulkua varten. Lisäksi pitää ottaa huomioon noin puolen metrin vuorovesivara kiinnitysköysissä – laiturikin on paalutettu pohjaan kiinni. Vuoroveden tilan ja suunnankin näkee arviolta paalujen vesirajaa tarkkailemalla.

Luova ratkaisu kiinnittymiseen paalujen ulkopuolelle

Pakollisten rättikauppojen lisäksi rannassa on ravintola, joka mainostaa näiden leveysasteiden suurinta kala- ja äyriäisbuffetia, elintarvikeliike ja kalansavustamon myymälä, jonka tuoreena savustettu voikala ei voi olla tästä maailmasta. Sähkö, vesi ja suihkut sisältyvät satamamaksuun niin kuin pitäisi olla joka paikassa – ei tarvitse arvailla, mitä kolikoita tai rahakkeita tarvitaan ja kuinka paljon.

Maailman paras savustettu voikala asuu täällä

​

Aina mahtuu vielä yksi

Viehättävä kylä ja toimiva satama jätettiin hyvissä fiiliksissä aamulla heti viiden jälkeen, koska edessä oli pidempi legi Grenaan satamaan. Meillä oli Tanskan osalta mukana vain Ruotsista ostettu Tanskan eteläosat ja Kielerbuchtin kattava saksalainen kartasto satamakirjoineen, joten Jyllannin satamat jouduttiin keksimään Kattegatin yleiskortilta kyselemällä ja verkkosivustojen kautta. Siihen tarkoitukseen löytyikin kuukkelin kautta varsin toimiva tanskalainen palvelu osoitteessa [ http://www.dendanskehavnelods.dk/ ]. Käyttö tietenkin edellyttää verkkoyhteyden toimimista, mikä on ainakin wlanin kautta käytännössä täysin sattumanvaraista.

Kuudenkymmenen mailin siirtymään varattiin vähintään kymmenen tuntia aikaa, mutta reipas sivuvastainen kuljetti s/y JULIAn karvan alle kahdeksan solmun keskinopeudella Grenaan edustalle kahdeksassa tunnissa. Suolavesi tietysti roiskui vähän väliä hipiälle Kattegatin ristiaallokossa, mutta olivathan kannet puhtaat pääskysenjäljistä perille tultaessa.

Ruuhkaisten satamien rantautumisongelmat johtuvat osin siitä, että satamaisännän rooli näyttää näillä vesillä olevan vain rahan kerääminen. Minkäänlaista ohjausta tai valvontaa ei laituripaikkojen käytölle ole. Satamakirjat ja verkkosivut kertovat jotain suuntaa antavaa laitureista, syväyksistä ja pituuksista. Ansiokkaan norjalaisen satamaoppaan iPad-versiossa kehotetaan aina kysymään vapaanaolevista paikoista satamaisännältä, mutta useimmissa näkemissämme satamissa isäntä päivystää tunnin tai kaksi päivässä ja on muun ajan kateissa. Välimereltä tuttuja marineroja ei ole nähty missään; jos joku auttaa kiinnitysköysien kanssa, on se ystävällinen naapuriveneilijä.

Muutenkin omatoimisuus on valttia. Opasteissa ja kylteissä on säästetty: ikäänkuin odotetaan kaikkien tietävän, missä mitäkin on. Jos jossain palvelurakennuksen seinällä kehotetaankin asioimaan satamakonttorissa, ei siellä ainakaan kerrota, kumpaan suuntaan pitäisi satama-allasta lähteä kiertämään konttorin löytääkseen. Jos löytyy ovi, jossa lukee “toimisto”, on se luultavasti paikallisen pursiseuran suljettu konttori.

Grenaassa, kuten näissä satamissa yleensäkin, on satamakonttorin edessä muutama myöhemmin tehty paikka suuremmille veneille, mutta suurin osa vieraspaikoista on paalujen välissä. Lisäksi aallonmurtajan kylkeen on tehty laituri, jonka sisäänajoon on selvästi merkitty sama asia, joka näkyy satamaoppaiden ohjeissa: vain vähintään 13-metrisille veneille. Paikat ovat lähes täynnä, osin parissa kerroksessa; noin puolet veneistä on pienempiä, jotka mahtuisivat mainiosti paalujen väliinkin. Välissä olevan vapaan paikan lyhentää saksalaisveneen perään kiinnitetty kumivene noin kolmella metrillä.

Ainahan se paikka jotenkin järjestyy, mutta siihen liittyy paljon turhaa sähläystä, jonka satamaisäntä voisi vähällä valvonnalla poistaa. Aikainen saapuminen, röyhkeys ja välinpitämättömyys ovat selvästi yhdessä toimivia vaihtoehtoja, mutta hyvää fiilistä ne eivät edistä.

Tanskalaisten innostus automaatteihin ja “älykortteihin” muistetaan jo takavuosien Anholtin saaren käynniltä: siellähän sai satamamaksua vastaan käteensä kortin suihkua varten. Suihkuhuoneen seinällä oli rivi laatikoita, mutta ei tietoa siitä, mikä laatikko ohjaa mitäkin suihkua. Laatikoissa oli erilaisia nappuloita ilman ohjeita niiden käytölle. Painelemalla nappuloita epämääräisessä järjestyksessä osallistui arpajaisiin, jossa pääpalkintona oli lämmin suihku.

Kanssaveneilijä äimistelee Grenaan itsepalveluautomaattia. Ainoa ohje kertoo, että rahat koneesta tyhjennetään yöksi.

Grenaassa homma toimii siten, että saapuessasi kolmelta iltapäivällä löydät rannasta tosi asialliset pesutilat, joiden suihkut toimivat älykortilla. Sen saa ohjeiden mukaan satamakonttorista. Satamakonttori on kiinni, aukioloaika 17-18. Pestyäsi omassa veneessäsi päivän suolapärskeet (Kattegat on huomattavasti suolaisempi kuin Itämeri) yrität vihdoin viiden jälkeen maksaa satamamaksun konttoriin, jolloin isäntä osoittaa sinut konttorin vieressä olevalle pankkiautomaatille. Se osoittautuu itsepalvelukoneeksi, jolla on mahdollista maksaa satamamaksu ja lunastaa panttia vastaan älykortteja, kunhan on aikansa opiskellut jonkun paikallisen käyttöliittymätieteen riemumaisterin kehittämää valikkohässäkkäluomusta kymmenine vaihtoehtoineen. Laite myös palauttaisi älykorttien pantit aamulla, jos siinä sattuisi olemaan silloin rahaa sisällä.

Kysyin isännältä, miksi missään ei esimerkiksi lue, että kyseinen jokseenkin pankkiautomaatin näköinen laite liittyy satamapalveluihin. Vastaus tuli tinkimättömällä tanskalaislogiikalla: jos siinä kerrottaisiin, mihin tarkoitukseen se on, sehän olisi aina rikki!

​

Grenaan pienvenepuoli maalta nähtynä

Skagen 9.-10.7.

Risørin sisäallas aamulla

Viimeiset Norjan kruunut törsättiin latteen, josta ymmärtäväinen barista vielä antoi yhden puuttuvan lantin alennusta. Kuuden jälkeen iltapäivällä irroitettiin köydet ja jätettiin Norjan rannikko todeten, että kannatti käydä.

Hieno lenssi- ja slööripurjehdus yön yli Risøristä Skagerrakin halki Tanskan puolelle meni kuten ylitykset monesti aiemminkin: liian nopeasti. Alkumatkan sateen tauottua tuuli nousi ja kääntyi sopivasti sivummalle, jolloin nopeutta tuli rutkasti lisää. Arvioidun myöhäisen aamupäivän sijaan olimme Tanskan pohjoiskärjen reittipisteellä jo seitsemän pintaan aamulla.

Tiedettiin, että sesonkin on alkanut, mutta aivan tätä ei osattu kuvitella: veneitä tuli sataman ulkopuolella jonona vastaan, mutta silti sisällä kolmessa altaassa oli lähes totaalisesti ajolähtö, pesät täynnä. Veneitä oli sivukiinnityspaikoilla neljässä kerroksessa, sisäaltaissa vallitsi täysi bordelli: ponttoneissa oli ryppäittäin veneitä ja altaan reunoissa veneitä vieri vieressä peräankkurit jossain keskellä allasta ristissä. Taas kerran olimme menneet samaan halpaan: lauantaiaamu täällä norjalaisten Tallinnassa oli sittenkin eri juttu kuin muut viikonpäivät: vaihtuvuus oli jokseenkin olematonta.

Tiivis norjalaispaketti Skagenin keskialtaassa

Onneksi kalalaivoja vastapäätä polttoaineaseman vieressä oli vapaana s/y Julian mittainen laiturinpätkä, josta ilmeisesti oli juuri lähtenyt kerralla koko nippu veneitä aamun lounaistuulen turvin kohti Norjaa. Vieressä oli vielä nelikerroksinen kakku, jossa ei oltu vielä edes hereillä. Pysäköimme huolellisesti kivilaituriin runsain fendarein ja springein, koska puolen tunnin sisään kylkeen tuli odotetusti pari kerrosta veneitä ja myöhemmin vielä kolmas. Norjalaisnaapuri Ruotsiin liputetussa Najad 46:ssa vahvisti tilanteen: norjalaiset tulevat Skageniin lomalle pariksi viikoksi ja lähtevät sitten takaisin.

Veneitä oli enemmän kuin kiinnityspisteitä

Syykin oli ilmiselvä, olimmehan Risørissä käyneet norjalaisessa viinamonopolissa, tosin vain uteliaisuuttamme katsastamassa hintalappuja. Skagenissa oli tallinnan tapaan provianttikauppoja, jossa ei myyty muuta kuin juomia, pääasiassa alkoholipitoisia. Norjan lippuja oli altaissa kuin ruotsalaisia Maarianhaminan länsisatamassa; jengi roadasi viiniä ja olutta veneisiin laatikkotolkulla aivan kuin suomalaiset Erikssonin kaupasta Piritassa.

Ei ne nyt niiin huonot olleet, että tarvitsisi englanniksi mainostaa…

Naapurit suuntasivat aamulla tiukkaan etelälounaiseen kohti Laesøn saarta; me päätimme pitää sunnuntaina huolto- ja lenkkipäivän. Kierrettiin myös Skagenin kävelykadut ja seurattiin menoa laitureissa, jotka vähitellen alkoivat vapautua jonkinlaiseen normaalitilaan, jossa joku paikka on vapaanakin. Pesutornit pyörivät tanskalaisella kolikkorahalla ja puhdasta pyykkiä taiteltiin Julian elfa-koreihin.

Iltapäivälenkki vei hiekkarannan vesirajaa pitkin kohti Tanskan pohjoiskärkeä, jossa on maantien päätteeksi museoituja bunkkereita, majakka, parkkipaikka ja ravintola. Jengiä tulee autoilla, fillareilla, moottoripyörillä ja jalan taivastelemaan Kattegatin ja Pohjanmerelle aukeavan Skagerrakin kohtaamista. Näköala on kieltämättä hieno ja erikoinen – valitettavasti kameraa ei ollut mukana.

​

​

Toast Skagenia on rantaravintoloista turha etsiä. Sehän on ruotsalaisen keittiömestarin joskus viime sotien jälkeen keksimä ruokalaji, jonka tekijä nimesi paikkakunnan mukaan, mutta jolla ei varsinaisesti ole mitään varsinaista tekemistä paikallisen ruokakulttuurin kanssa. Mutta muuten tarjolla oli erinomaista tuoretta kalaa ja muuta merenelävää kohtuulliseen hintaan. Venelaitureiden ja toiselle puolelle kiinnittyneiden isojen kalastuslaivojen välissä oli rento ja mukava fiilis – edellyttäen, että persoonallisuus kestää kuunnella Disneyland-jazzia kaiken iltapäivää.

Kragerø – Risør 7.-8.7.

Koko peräti viiden tunnin matkan Stavernista Kragerö:hön kevyenpuoleinen tuuli pysyi mukavasti lenssin tai slöörin puolella. Saaristo ei ihmeemmin poikkea ruotsalaisesta: autioita saaria ja luotoja, kallioita, lähempänä taajamia paljon kesämökkejä ja mökkiliikennettä. Mökit ovat usein korkealla kalliolla, ilmeisesti koska sieltä on hieno näköala merelle, eikä rantasaunoille ole pahemmin kysyntää.

Kragerö oli erikoisen näköinen kylä, joka toi mieleen joitakin Välimeren rantoja, ei kuitenkaan sään puolesta. Rantaraitti ja laiturit, kapeat kadut ja torit, värikäs norjalainen arkkitehtuuri ja krouvit, joissa tarjotaan vahvasti verotettuja juomia ovat yhdistelmä, jollaista ei oikein näe muualla Pohjoismaissa, vaikka elementeissä ei mitään ihmeellisen poikkeavaa olekaan. Tunnelma vain on aivan omansa.

Kragerø vieraslaiturin parhaalta paikalta kuvattuna

Koleanpuoleinen päivä hiljenee illalla nopeasti

Illallisen ohella jatkui kadonneen signaalin metsästys. Ravintolassa soitti jazz-yhtye mukiinmenevää kamarijatsia, taitava kitaristi ja vekkuli kolmikielinen puoliakustinen balalaikkabasso, mutta wlan-verkko oli jostain syystä alhaalla – operaattorin vika kuulemma. Yritimme lokkeilla parin muunkin kuppilan tuntumassa, mutta turha vaiva: signaalit olivat lukittuja. Monessa ravintolassa matkan varrella on nähty ravintolan nimellä varustettu wlan-signaali, joka kuitenkin on varattu vain paikan sisäiseen käyttöön.

Veneessä näkyi Bedre Enn Sushi -ravintolan avoin lähete, mutta sen verran heikosti, ettei yhteys syntynyt BearExtenderilläkään. Matkaa oli useita satoja metrejä, mutta tiesin suunnilleen suunnan, joten kokeilin antennin suuntaamista. Metallista pastasiivilää ei löytynyt veneestä, mutta käteen sattui kertakäyttöinen foliovuoka ja muutama pyykkipoika. Ripustin sen BearExtenderin taakse sprayhoodin päälle suunnattuna osapuilleen kohti Bedre Enniä. Pienen säätämisen jälkeen signaalin voimakkuus lähes kolminkertaistui tällä virityksellä, ja yhteys alkoi kukkua ilman katkoja.

​

BearExtender on steroids

Tyytyväisenä tuloksiin lähetin kuvan virityksestä eemaililla KarhuYlettimen kotipesään amerikoihin ja kyselin antennin suuntauksesta. Sieltä tuli ripeästi vastaus, jossa kerrottiin, että tuote on tarkoituksella ympärisäteilevä, mutta matkan varrella on kokeiltu myös suuntaavia antenneja. Liitteenä oli kuva valmiin näköisestä prototoyypistä, jonka lupasivat ilmaiseksi, jos maksaisin postikulut. Maksoin siis kymmenen taalaa, ja postissa ilmeisesti odottelee suunta-antennin sisältävä paketti, kunhan kotiin asti ehditään.

Aamulla oli tyyni ja pilvinen sää. Urheiluselostajaa lainaten sade suorastaan roikkui ilmassa ja tulikin sieltä. Moottorimarssi tyynessä sadesäässä on tylsää, mutta osataan kyllä jo.

Risørin satama oli täynnä puoleentoista kerrokseen, mutta vaihto oli vielä kesken. Aallonmurtajasta vapautui sitten sivukiinnityspaikka, jonka viereen pääsimme puolen metrin päähän laiturista, mutta ei yhtään lähemmäksi. Satamakapteeni ilmestyi kehiin muistelemaan, oliko tässä nyt sittenkin matalampaa sisempänä vai ulompana vai molempiin suuntiin. Vuoroveden suunnasta hänellä ei myöskään ollut havaintoa, joten päätimme siirtyä laitakiinnitykseen altaan ulkopuolelle ja toivoa, ettei tuuli nouse väärästä suunnasta.

Rantautumispuuhien ollessa loppusuoralla paikalle ilmestyi suomalaiskippari, jonka vene oli kaupungin rannan sisimmässä altaassa, jota emme edes panneet merkille sisään ajettaessa. Pietarsaaresta keväällä jäiden lähdön aikaan startanneessa veneessä oli ensimmäinen näkemämme Suomen lippu sen jälkeen, kun Melina hyvästeltiin Hönön saarella Göteborgin edustalla. Nautimme sen kunniaksi karut eestiläiset käsioluet JULIAn perälaatikossa.

Sataman palvelut olivat asiallisissa ja avarissa tiloissa, pesutornitkin uusia ja toimivia. Suuntaus tuntuu olevan yleinen: satamat eivät ole aivan halpoja, mutta palvelut ovat kunnossa, kunhan laituriin on päästy.

Tässäkin kylässä oli mukava fiilis. Illan edetessä kadut kelattiin läpi ja päädyttiin illastamaan aivan sataman edessä olevassa Strandenissa, joka vaikutti vaatimattomalta, mutta tarjosi hyvät eväät kohtuuhintaan.

Risørin sisimmäinen allas

Laiturimme tyvessä oli pubi, joka mainosti vakavamielistä suhtautumistaan jalkapallokisoihin ja muuhun urheiluun. Tuskin formulaan kuitenkaan, F1 ei taida täällä kuulua kansallisurheilulajeihin. No, pisimmälle viety urheilumuoto täällä nähtävästi oli vinoon sahaaminen – terassilta kuului iloinen meteli lähes neljään asti yöllä. Kyseessä eivät olleet veneilijät, vaan ilmeisesti mökkiläiset, koska seurue kipusi aamuyöllä edelleen äänekkäästi mesoten perämoottoriveneeseen ja poistui mutkitellen kohti auringonnousua.

​

Suomalaista tekniikkaa Risørin rantakadulla, kuski kuppilassa kahvilla