Veneen valmisteleminen vesillelaskettavaksi on prosessi, jossa helposti tulee kiire. Kiire ei johdu siitä, että aikaa olisi vähän, vaan siitä, että tarvittava aika arvioidaan väärin. Toimenpiteet kestävät aina kauemmin kuin olen kuvitellut. Siksi ne jäävät joko kesken tai niissä menee yömyöhään. Tuloksena on liuottimilla ja vahalla höystetty väsymys ja tunne siitä, että kaikki meni jotenkin suunnittelemattomasti pitkäksi.
Kymmenien vuosienkin aikana on vaikea oppia itsestään selviäkään asioita. Tämä nyt on omakohtainen havainto, jonka ei tarvitse koskea ketään muuta, mutta tietyt kuviott toistuvat jostain syystä lähes vuosittain. Esimerkiksi: miksei hanskoja muista pitää käsissään heti alusta kun ryhtyy kasaamaan mastoa? Koska ne vaikeuttavat saksisokkien yms. nippeleiden käsittelyä. Eihän täällä ole nyt niin kylmäkään, että pitäisi olla käsineet. Mutta sitten ensimmäinen saksi- tai rengassokka, johon kajoat, repäisee sormenpäähän reijän, joka ei ole mikään lamaannuttava vamma, mutta riittävän iso vuotaakseen verta aina kun käden joutuu laskemaan alas. Vuotava veri tulee aina kahdenkin laastarin läpi siinä vaiheessa, kun joutuu vähänkin vääntämään jotain. Kaikki, mihin kajoat, koristautuu veritahroilla. Edes juuri vahatusta alumiinipinnasta veritahra ei yllättäen lähdekään pyyhkäisemällä.
Lopulta 21 metriä alumiiniprofiilia on kuitenkin pesty, vahattu ja kalustettu kaikilla niillä helyillä, jotka siihen kuuluvat. Sokat on teipattu ja vanttiruuvit suojattu hiekalta letkunpätkillä. Antennit ja anturit on asennettu ja niiden liitokset rasvattu silikonilla. Windexin pyrstö näyttäisi osoittavan millintarkasti taakse; totuus paljastuu vasta kun masto on pystyssä.
Itämerta avotuulilla 2013 