Visby revisited

177 mailin matka Lebasta Visby:hyn alkoi parin kolmen sekuntimetrin takatuulessa hybridipurjehduksena eli koneavusteisesti, mutta yöllä tuuli alkoi nousta ja loppumatka tultiinkin 12-14 m/s myötätuulessa ja massiivisessa aallokossa, joka vaimeni vasta Visbyn lounaispuolelle jäävän niemen takana. Tuuli puhalsi kuitenkin reippaasti sisään aallonmurtajien välistä, joten taskuparkkeeraus satama-altaan uusitun reunalaiturin ääreen oli tarkkaa puuhaa.

Tänä perjantai-iltapäivänä peppipitkätossulan sataman saksalaisten ja tanskalaisten vierasveneiden joukkoon oli ehtinyt jo ruotsalaisiakin. Lippujakin katsomatta se oli helppo huomata metelistä: viereisistä veneistä tulvi ruotsinkielinen populäärimusiikki, nupit oli käännetty kaakkoon ja nuoriso piti älämölöä yllä kuulemma aina aamuneljään asti. Siis perinteinen Visbyn perjantaimeno, josta tosin itse en tiennyt mitään, sen verran sikeästi loppumatkan lenssipurjehdus nukutti.

Altaan nurkka ei aina ole paras paikka kiinnittyä

Rantakuppilat olivat täynnä kalenterin mukaan shortseihin ja t-paitoihin pukeutuneita ihmisiä, jotka näyttivät täysin tietämättömiltä siitä, että lämpötila oli noin 12 astetta, jos sitäkään. Moottoripyörien lisäksi muutama muskeliauto kiersi rantakatua säännöllisin välein subbarit jytisten. ​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Kaupungin muuria – kesäisen näköistä, mutta viileää

Rauhallisempaa ilmapiiriä löytyy kuitenkin heti sataman vierestä: puistossa ja siitä alkavalla rantastripillä vallitseva tunnelma tuo mieleen isompien merien rannoilla juostut lenkit.

Satamatoimista olivat Telian 24 tunnin wlan-kortit loppu, mutta niitä saa rantakadun varrella olevasta turisti-infosta samaan 50 SEKin hintaan. Verkko toimii laitureilla moitteettomasti.

Tämä se jaksaa naurattaa amerikkalaisturistia

Proviantin täydennys muuten kannattaa Visbyssä hoitaa kaupungin eteläpuolella olevassa ICAssa; se on lähempänä ja siellä on laajemmat valikoimat kuin Östercentrumin turistirysän kaupassa. Systembolagetia sillä puolella tosin ei ole.

Sataman toisella puolella Watskin kaupan vierestä alkavalla tarkoin vartioidulla sotilasalueella oli parkkeerattuna sukellusvene. Seuraavana päivänä sinne olisi päästetty yleisöäkin, mutta me olimme silloin jo heti aamusta jakeluasemalla tankkaamassa ja lähdössä jatkamaan. Tarkoitus oli ehtiä mahdollisimman lähelle Suomen rannikkoa ennen pohjoistuulien nousemista.

Visbyn keskustan idylli on sataman ulkopuolella rauhallinen

Visby juhlistaa prinsessan häitä

Advertisement

Łeba

Kołobrzegin ja Łeban välissä on parikin satamaa, jotka jätettiin väliin, koska hyvää purjetuulta riitti koko päiväksi 85 mailin matkalle. Matka venyi vähän siksi, että jouduimme paikallisten viranomaisten selkeästi artikuloimasta kehotuksesta välillä ottamaan kurssin pohjoiseen. Radioviestistä ei käynyt ilmi, miksi kierrettävä alue oli vaarallinen, mutta myöhemmin päivällä perästä päin kuului tykin jyskettä…

Köysiä vastaanottamassa Łeban Port Jachtowyssa oli Bosmanin lisäksi pursiseurastamme tuttu venekunta, jonka pöytään sataman tyylikkäässä tawernassa istuimme vielä illemmalla syömään pirogeja ja vaihtamaan kuulumisia. Kuulimme mm. tuoreen tiedon siitä, että Gdanskin ennen niin tilavaan vierassatamaan vanhan kaupungin kupeessa on iskenyt Tallinna-ilmiö: veneilyn lisääntyessä valtaosa paikoista on siirtynyt paikallisten omaan käyttöön, ja jäljellejäävistä vieraspaikoista tapellaan jo alkukaudesta.

Łeban kalasatama

Łeba-joen suussa oli jo keskiajalla kalasatama ja puutavaramarkkinapaikka. Nyttemmin sen jonka ympärille on rakennettu lomanviettopalveluja, jotka leimaavat katukuvaa ja palvelutarjontaa. Keskustaan kuljetaan pitkin joen rantaa sillalle, jonka toisella puolella on värikäs kalasatama. Siitä alkaa aikalailla turistiorientoitunut keskusta, joka tarjoaa runsaan turistikrääsän lisäksi peruselintarvikkeita ja eritasoista ravitsemuspalvelua – pääasiassa kuitenkin pizzaa ja muuta pikaruokaa.

Łeban satamassa on myös venetarvikeliike ja polttoaineasema, josta saa myös vedet ja oluet vähän korkeammalla hinnalla, mutta paljon vähemmällä raahamisella kuin kaupungista.

Yleisesti ottaen Puolassa kaikki on matkustavaisen purjehtijan kannalta rentoa ja helppoa. Enimmäkseen puolalaiset puhuvat ja ymmärtävät vain kerakkeita, mutta se ei mitenkään haittaa asioiden sujumista, kun asenteet ovat kohdallaan.

Vieraiden kielien osaamisen yleistymistä maassa hidastaa ainakin paikallinen televiso: kaikki ohjelmat, joiden ääniraidalla on vierasta kieltä, puhutaan päälle puolaksi. Siis ei dubbata, kuten esim. Saksassa, jossa sarjojen ja elokuvien päälle esitetään eri äänillä huulisynkkaa ja äänensävyjäkin tavoitteleva käännös, vaan puhutaan yhdellä ja samalla monotonisella miesäänellä kaikki vuorosanat puolaksi.

Leban tawerna kannattaa mainita vielä uudelleenkin: hyvä palvelu, hyvä ruoka ja muutenkin fiilis, joka ainakin meitä sattui miellyttämään.

Näppärä rakentaja veistää säleaidan vaikka teräsbetonista

Rauhallisen yön jälkeen varmistimme vielä sääennusteen Port Jachtowyn kiitettävän hyvin toimivasta langattomasta verkosta. Tuuliennuste ei suosinut alunperin suunnittelemaamme paluuta Suomeen Baltian rannikkoa pitkin, joten valitsimme suunnaksi Gotlannin, vaikka siellä jo käytiinkin kolme viikkoa sitten. Turha rimpuilla vasten tuulta, jos on vaihtoehtoja. Latvian Liepajaan tai Ventspilsiin olisi päästy takatuulilla, mutta siitä eteenpäin olisi ollut useamman päivän ajan edessä suora vastatuuli sekä ulkokautta että Viron saarten ja mantereen välisen Muhun salmen läpi.

​

Turhaanko ne EUssa sitä puolalaista putkimiestä pelkäsivät?

Kołobrzeg

Vanhemmat paperikartaktaan – Navionicsista puhumatta – eivät näy tietävän, miten tämän paikkakunnan nimi kirjoitetaan. Lausumiseen otin tunteja useammankin kerran, välttävin tuloksin. Nimi ei näytä vaikealta – verrattuna esim. Szczeciniin – mutta keskimmäisten konsonanttien kohdalla kieli menee jotenkin solmuun.

Sisäänajo Kołobrzegiin

Upea viidenkymmenen merimailin sivumyötäinen surffeineen toi meidät neljän aikaan iltapäivällä aallonmurtajien välistä jokeen, jota pitkin pääsee kalastuslaivaston ja telakan ohi Kołobrzegin pienen huvivenesataman eli Port Jachtowyn altaaseen. Tilanne oli ajolähtö: pesät täynnä ainakin laiturin reunapaikkojen osalta, mikä oli jotenkin omituista, koska ulkona merellä ei nähty ainoatakaan venettä liikenteessä koko päivänä.

Altaan yhdellä sivulla on poijuja, jotka ovat kuitenkin sen verran lähellä laituria, että yli nelikymppisen veneen on otettava kiinni kahteen poijuun. Ennenkin nähtyyn tapaan saksalaisveneen kippari oli vetänyt kaveriaan varten varausköydet poikittain ainoaan vapaaseen väliin; näimme myöhemmin hänen irroittavan ne kun toinen maanmies lähestyi rantaa.

Viitsimättä ruveta riitelemään lyhyestä poijupaikasta rantauduimme paikallisen veneilijän vinkistä hyvinhoidetunnäköisen charteraluksen kylkeen. Satamakapteeni eli täkäläisittäin Bosman tuli ottamaan köydet vastaan. Hiukan myöhemmin charterlaivan kippari tuli vielä ystävällisesti irroittamaan mantookiensa pikalukot molemmilta puolilta helpottaaksemme kulkua aluksen yli laiturille.

Satamissa aina sattuu ja tapahtuu. Keksi itse puhekuplat

Toimistossa Bosmanin kaverit katsoivat postikortin kokoisesta tv-ruudusta Kamerun-Puola ottelua. Ruutu oli niin pieni, etten lähempääkään katsoen saanut selvää tilanteesta.

Bosman edusti täkäläistä kielitaidon ja palveluasenteen tyypillistä tasoa: mitään yhteistä kieltä ei oikeasti löytynyt, mutta se ei mitenkään estänyt eikä edes häirinnyt asioiden toimittamista. Erotuomarin puhallettua väliullä pelin poikki matsin katsojista kielitaitoisempi käänsi jonkin sanan jollekin kielelle, muuten toimittiin käsi- ja sormimerkein. Ja asiat hoituivat.

Kolobrzegin Port Jachtowy

Kun vene oli saatu satamakuntoon, lähdin suunnistustaitooni luottaen lenkille ja tutustumaan alustavasti Kołobrzegiin, josta olin nähnyt satamatoimistossa vain ilmakuvan. Se näytti oikealta kaupungilta, jossa on muutakin elinkeinoelämää kuin turismi ja kalastus – näitä mitenkään vähättelemättä. Ja on aikoinaan ollut – kaupungilla on pitkä ja värikäs historia varhaiskeskiajalta hansakauppaan ja Preussin mahtiaikoihin. 1800-luvun lopussa siitä tuli puolalaisten ja varsinkin saksalaisten suosima loma- ja kylpyläkeskus. Toisen maailmansodan aikana 80% kaupungista tuhottiin, joten vanhasta keskustasta ei ole paljoa jäljellä.

Kadut ja korttelit eivät ole suoria, joten puolen tunnin kuluttua olin totaalisesti eksyksissä, tähyillen pilvien takan piileksivää aurinkoa ja manaillen veneeseen jäänyttä navigaattoripuhelinta. Takaisin Port Jachtowyyn löytämiseksi piti kysyä kaksi kertaa tietä taksikuskeilta, joista joku puhui paikallisten kerakkeiden lisäksi kohtalaisesti saksaa.

Nyt myös puolaksi

Paikallista graffitia. Voiko tätä nimittää töhrimiseksi?

Sataman suihku oli tyypillinen vierassatamaviritys maasta riippumatta: koneeseen pannaan kolikko, minkä jälkeen putkesta tulee viiden minuutin ajan vettä, ensin jääkylmää, sitten tulikuumaa. Mitään säätöjä ei ole. Viiden minuutin kuluttua vedentulo loppuu. Suihku on päättynyt. Liian kapean väliseinän takana olevat vaatteesi, kenkäsi ja pyyhkeesi ovat kastuneet.

Illemmalla tutustuimme kartalla varustettuna uudelleen kaupunkiin ja totesimme saman kuin Swinousjcsiessa: ravintolaa on vaikea löytää, mutta pizzaa ja kebabia on saatavana joka korttelissa. Eikä niissä välttämättä mitään vikaa ole: hinta/suoritussuhde näytti olutlasin takaa silmämääräisesti tarkasteltuna olevan hyvin kohdallaan.

Tämän keskustaravintolan liikeidea jäi meille epäselväksi. Ainakaan se ei ollut ravitsemuspalveluiden tarjoaminen turisteille.

Lomakaupungin rantastrippi oli täysin erilainen kuin kuvittelimme: siellä ei ollutkaan ravintoloita rivissä hiekkarannalla vaan sankka metsä, jonka sisällä kulkevaa kävelytietä vaelsi sisemmällä olevan kadun varren hotelleissa asuvia lomalaisia. Keskellä metsää oli tanssiravintola, jonka lauteilla soitti elävä orkesteri. Tarjolla oli pelkästään juotavia, pääasiassa alkoholipitoisia. Tanssilattialla taivasalla pyörähteli sankka joukko hotellieläkeläisiä.

Swinoujscie

Vanhan liiton vierailulippu kirvoittaa Puolassa hyväksyviä eleitä ja ilmeitä

Seuraavaksi on vuorossa muutama paikkakunta, jonka nimen oikeinkirjoitus pitää joka kerta lokikirjaa tai muuta merkintää varten tarkistaa esim. kartasta. Ja nimenomaan paperikartasta, koska Navionics ainakin on sitä mieltä, että kävimme viimeksi Griefswaldissa.

Świnoujścien vierassatama on jokeen avautuvan pitkän, suojaisen altaan perillä. Muutama lyhyt poijupaikka aivan perällä, loput sivukiinnityksellä joko pieniin ponttoninpätkiin tai itse altaan betonireunoihin. Länsipuoli on matalampaa, itäpuolella ja perukoilla on korkeaa, autonrenkailla ”pehmustettua” peruslaituria. Länsilaidalla sijaitseva polttoaineen jakeluasema oli koko ajan kiinni.

Satamaisäntä näytti päättäväisesti veneelle hänen mielestään sopivan paikan ja otti köydet vastaan. Englanninkieli oli niukkaa, mutta nasevaa: sähkö tuossa, toimisto tuolla. Toimistossa perittiin satamamaksu ja avainpantti. Sieltä sai myös lunastaa poletteja, jolla tilavissa ja hy​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​vin tuuletetuissa suihkuosastoissa sai veden juoksemaan ​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​viideksi minuutiksi. ​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

​

Seglarskalle on oma taverna Marina Świnoujściessa

Seglarskan tavernan ovessa näkyvä lakana kertoo koko jalkapallon MM-kisaohjelman. Sisällä istui tyyppejä, jotka ilmiselvästi olivat aikeissa katsoa sen läpi kokonaisuudessaan.

Świnoujściesta meille ei jäänyt paljoa kotiin kirjoitettavaa. Marina sinänsä oli aivan ok. Ravintoloita kaupungista on vaikea löytää, pizzerioja sen sijaan emme muista nähneemme yhtä montaa yhtä pienessä kaupungissa.

Lakiasiaintoimisto?

Greifswald

​

Afrodite Greifswaldin lahdella

Greifswaldiin ajetaan muutama maili pitkin ylitulvineen ojan näköistä jokea, jonka ei uskoisi johtavan Euroopan vanhimpaan yliopistokaupunkiin. Alkupäässä odotellaan täysin tunnein (eikä sitten minuuttiakaan yli!) avautuvaa kaksiosaista nostosiltaa, jonka puolikkaat vinssataan ylös käsin. Käki kukkui rantametsikössä ajaessamme mereltä jokiuomaan. Matkalla oli vehreitä niittyjä ja niiden takana hyvin demokraattisen näköisiä betonisia kerrostaloja.

Wieckin käsinvinssattava nostosilta

Satama näytti ahtaalta – se suorastaan myös oli sitä. Karttoihin ja parivuotiaaseen satamakirjaan merkityssä sisäänajokohdassa oli pitkittäin ja poikittain veneitä; ajoäylä oli puhkaistu altaan itäpäähän, jossa edellämainittujen dokumenttien mukaan piti olla vain puolitoista metriä vettä. Siellä oli kuitenkin kolme, joten pääsimme ajamaan altaan toiseen päähän, jonka puskista ilmaantui kuin meille tehty pitkä sivukiinnityspaikka – säästyimme rimpuilemasta lyhyiden aisojen kanssa.

Marina Holzteich, Greifswald

Laitureilla leijuu tietyillä tuulilla vieno guttaperkan ja hartsin tuoksu, sillä aivan satamakonttorin vieressä olevissa isoissa halleissa on Hanse Bootin lasikuituleipomo. Joen partaan laiturissa rikataan päivittäin kirjaimellisesti uudenkarheita erikokoisia Hanseja. Siihen sattui myös muutaman parin vuoden ikäinen, oman pursiseuramme lipulla varustettu Hanse 470, joka oli takuukorjausten jälkeen valmistautumassa kesän purjehduksiin. Oli muuten ensimmäinen kohtaamamme suomalaisvene Utklippanin jälkeen.

Tuliterää Hansea rikataan marinan naapurissa

Ystävämme oli lähettänyt jo meille jo yli viikko sitten Suomesta Greifswaldin poste restanteen paketin. Taistelu paketista käytiin paikallisessa postikonttorissa torstai-iltapäivänä: tulos Deutshce Post – Ju(h)lian kippari 1-0. Perjantaina käydyssä uusintaottelussa vastapuoli myöntyi jo siihen, että osoitteeton (poste restante) -palvelu sentään on olemassa ja tunnettu Saksassakin (torstaina ei vielä ollut). Myönnytys tosin tuli vasta, kun olin näyttänyt virkailijalle puhelimeni näytöltä Deutsche Postin verkkosivujen kohdan, jossa kerrottiin poste restante counter servicen luovutuspisteen sijaitsevan osoitteessa, joka sattui olemaan sama kuin kyseisen konttorin. Pakettia ei silti löytynyt mistään, ei edes puhelinsoitoilla muihin postin paikallisiin toimipisteisiin. Lupasivat kuitenkin sen mahdollisesti saapuessa palauttaa sen heti lähettäjälle ilman normaalia 14 päivän odotusta.

Greifswaldin jokirantaa

Tässä osassa Saksanmaata ei puhuta kieliä eikä noteerata ulkomaalaisia muutenkaan. Vierasmaalaista katsotaan kuin neekeriä 50-luvun Helsingissä: outo otus ja puhuu kummallisesti. Useaan kertaan olemme saaneet todeta vähäeleisesti ilmaistun mutta selvästi havaittavan asenteen: jos sitä nyt tänne asti tullaan saksaa puhumaan, niin voisi sitä sitten osata vähän paremminkin.

Miehistömme saksankielentaito ei ole sujuva, mutta ei aivan olematonkaan – maassa on sentään asuttukin pari vuotta, tosin kauan sitten. Meille tuli yllätyksenä täkäläinen ranskalaistyyppinen suhtautuminen: hapuillen kieltä puhuvaa ymmärretään mieluummin tahallaan väärin kuin yritetään selvittää, mitä vieras haluaa. Kohtelu ei muutenkaan ole pääsääntöisesti erityisen ystävällistä – joskin todella positiivisia poikkeuksiakin on ollut. Johtuneeko siitä, että täällä ei ilmeisesti ole totuttu ulkomaanmatkailijoihin. Emme esimerkiksi ole vielä kolme satamakaupunkia ja aika monta ravintolaa käytyämme nähneet ensimmäistäkään vieraskielistä ruokalistaa tai mitään muutakaan, mikä viittaisi siihen, että ulkomaalaisten vierailijoiden raha olisi jotenkin tervetullut lisä talon kassaan.

Toinen ihmetyksen aihe on ollut liikennekulttuuri. Jalankulkija saa olla tosissaan tarkkana teitä ylittäessään. On aivan turha odottaa suojatien vieressä autojen pysähtymistä, puhumattakaan siitä, että jalankulkijan lähestyessä risteystä hiljennettäisiin tallinnalaiseen tapaan automaattisesti. Jalkamies ylittää vasta, kun koko autojono on mennyt, oli se miten pitkä tahansa. Ukkossateen vuodattamat vesilammikot roiskutetaan täysin surutta jalankulkijan vaatteille – moista ei usein näe edes Helsingissä. Suojateitä ei ole merkitty moneenkaan risteykseen, mutta jos ylität liikenteen tauottua kadun väärässä kohdassa, tulee joku ohikulkija heti sättimään ja lukemaan sinulle lakia.

Täkäläinen taipumus toisten opettamiseen välillä aivan oikeaankin maaliin. Meikäläisille sarvikuonoille on joskus paikallaan muistuttaa, ettei pidä sännätä heti asioitaan toimittamaan ja kyselemään; ensin kuuluu tapoihin toivottaa hyvät päivät tai muu vastaava vuorokaudenaikoihin liiittyvä toivotus. Muistetaan myös sanoa olkaa hyvä ja kiitos – kaikki asioita, jotka pohjoisissa metsissä on aikaa sitten unohdettu.

Paikalliset veneilijätkin ovat omituisen vältteleviä samassa satamassa liikkuvien suhteen. Katsekontaktia vältetään ja tervehdykseen hädin tuskin murahdetaan jotain vastaukseksi – silloinkin, kun olet laiturilla ottamassa vastaan saapuvan veneen köysiä. Ilahduttavat poikkeukset lienevät niitä, jotka ovat laajemminkin kiertäneet muutakin kuin veroja.

Hullu Poro von Kittilä?

Ottamatta mitenkään kantaa asian välttämättömyyteen tai muuhun merkittävyyteen: koko tällä reissulla ensimmäinen näkemämme septitankkien imutyhjennyslaitos sitten Tallinnan Vana Sadamin bensa-aseman löytyi eilen Griefswaldiin johtavan joen nostosiltapysäkillä. Siinä ei tosin ollut letkuja, mutta nekin näkyivät kyllä olevan olemassa viereisessä lasiovisessa kopissa lukon takana.

Wieckiläinen näkemys imutyhjennyksestä

Deutsche Postille ja provianttitäydennyksille pyhitetyn päivämme päätteeksi söimme kalaa Tischlerei-nimisessä joenrantaravintolassa, joka on satamakonttorin vieressä eli yhden löysähkön kivenheiton päässä keulaköytemme kiinnityslenkistä. Primitiivisestä ulkoasustaan ja kalustuksestaan huolimatta paikassa sai mainittavan hyvin tehtyä ruokaa – ei aivan halpaa paikallisten vertailukohtien mukaan, mutta meikäläisittäin ei kallistakaan.

Ajoittain helteisenkin päivän aikana oli ilmanpaine laskenut huomattavasti, ja illan viihteeksi saatiinkin ukkoskuuroja ja puuskaista tuulta.

Stralsund

Stralsund, Mecklenburg-Vorpommernin helmi sijaitsee Rügenin saaren lounaispuolella mantereen puolella. Idästä tultaessa kapean salmen poikki on ennen kaupunkia viritetty maantiesilta, joka kuitenkin väylän kohdalla nousee melkein neljäänkymmeneen metriin. Rautatiesiltaa ei ole nostettu yhtä korkealle, joten yli kuusi metriä korkeat vesikulkuneuvot joutuvat odottamaan sillan avaamista. Se tapahtuu tuoreen satamaoppaan mielestä kolmesti päivässä, mutta viimeisimmän paikallisen aikataulun mukaan jopa viisi kertaa vuorokaudessa; silta on auki 20 minuuttia kerrallaan. Valoja väijymällä selviää, kumman suunnan kulkijat ajavat läpi ensin toisten odottaessa. Yleistä sekaannusta oli havaittavissa molemmilla puolilla siltaa.

Marinassa on aisoilla varustetut ponttonilaiturit, päissään merkinnät siitä, minkä pituisille veneille ne on tarkoitettu. Pidempien veneiden laituriin ajaminen vaatii tuulisella säällä jonkin verran asennetta ja päättäväisyyttä sekä hallittua tanssahtelua köysien kanssa; veneiden väliin jää vähänlaisesti tilaa manöövereille. Moiseen läpeen ajettaessa keulapotkuri ei tunnu ollenkaan turhalta varusteelta.

Sataman maksujärjestely on toimiva, kunhan sen sisäistää: jokainen suihkunkäyttöminuutti, tankkivesilitra ja kilowattitunti on hinnoiteltu veloitettavaksi maksukortteihin, jotka venekunnalle annetaan saavuttaessa. Korttiin ladataan perusmaksu, jonka lisäksi kortista maksetaan pantti. Lähtiessä katsotaan, kuka on velkaa kenelle ja kuinka paljon.

Dieseliä saa sataman itäpuolen jakeluasemalta, jonka laituri tosin on niin korkea, että sille nouseminen on pienemmästä veneestä hankalaa. Ystävällinen ja avulias isäntä teki heti aluksi selväksi, että mitään luottoa ei ole käytössä; vain käteinen käy. Sadankymmenen litran kakkutäydennyksestä sai kaupan päälle käyntikortin, kertakäyttösytyttimen ja kuulakärkikynän. Venettä kehuttiin myös hienoksi.

Tuloiltana keksimme heti rannan turistiansojen jälkeen rantakadun toiselta puolelta paikan nimeltä Gastmahl am Sund. Mukulakivikadun varrella oli rivi ulkopöytiä, sisällä merihenkinen ravintola, jonka sisustus oli osittain aitoa meri- ja kalastustavaraa, osittain täysin mautonta kitshiä. Ilmastointiputket oli verhoiltu verkoilla ja rysillä, valaistus toteutettu kolmihaaraisilla katulyhdyn näköisillä valaisimilla. Taustalla soi vaimeasti perinteinen saksalainen merimiesmusiikki. Palvelu oli vähäeleisen ystävällistä, ruoka tuoreista aineista hyvin tehtyä, hintataso selvästi alle laiturin turistirysien. Paikka näytti selvästi olevan myös paikallisten suosiossa. Fiilis sopi meille kultivoitumattomille, gastroskooppisista ihmeistä mitään ymmärtämättömille tolvanoille niin hyvin, että kävimme siellä vielä seuraavana iltana illallisen jälkeen nauttimassa Radeberger Bitterit.

Raatihuone ja Pyhän Nikolain kirkko

Stralsundin satama on vanhan, veden ja siltojen ympäröimän vanhan kaupunginosan rannassa. Keskustaa hallitsee massiivinen raatihuone ja sen vieressä St. Nikolain kirkko, jota on rakenneltu jo 1200-luvun alkupuolelta lähtien. Historiallista perspektiiviä täydentää mahdollisuus nauttia kaupungin muurin juuressa olutta paikassa, jossa sitä tarjottiin jo 1200-luvulla.

Keskustassa on kaksi toria – Alter Markt ja Neuer Markt – joita yhdistää tavanomaisella ostoshelvetillä reunustettu kävelykatu. Vanhempi toreista oli täysin auki lukuunottamatta muutamaa isoilla varjoilla varustettua katukuppilaa, uudempi oli täynnä autoja. Katuja on rajattu puomeilla ja revitty auki, isompia rakennusprojekteja on meneillään lähes joka korttelissa ja erilaisia maansiirtokoneita mekastaa joka puolella. Runsaasti EU-rahaa on jo kulutettu paikkojen näyttävään kunnostukseen, mutta paljon on näköjään vielä tekemättäkin.

Kuvan ottaminen kokonaan ilman autoja on haastavaa

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Infrastruktuuria korjataan joka puolella…

…eikä kaikki vielä ole aivan valmista

Stralsund oli alituisesta rakennusmetelistä huolimatta meistä sympaattinen paikka, jossa oli kiva juosta aamupäivälenkkiä pitkin rantoja, kulkea kaupungin katuja ja ihmetellä illlalla veneestä käsin urbaania satamamaisemaa vanhoine jykevine makasiineineen. Proviantin täydentäminen siellä on haastavaa: ainoan löytämämme elintarvikeliikkeen valikoima oli hyvin vaatimaton – oletettavasti varsinaiset kaupat täälläkin ovat jossain keskustan ulkopuolella suurten parkkipaikkojen ympäröiminä.

Sassnitz

Sassnitzin pohjoispuolen kalkkikiviseinämät näkyvät koillisesta tultaessa kauas merelle. Ennen aallonmurtajaa on pujoteltava verkkolippumetsän läpi; pyydyksiä on lähempänä ja kauempana rantaa. Molempiin suuntii pitkin rantaa seilaa yhteysaluksia ja pieniä risteilylaivoja turisteineen.

Satavuotinen ’Mole’ eli aallonmurtaja sataman kaakkoispuolella on lähes mailin pituinen. Huvivenelaitureista on vuosien varrella ollut erilaisia versioita sijaintipaikan ja kiinnitystavan suhteen, ja uudet laituritkin ovat kuulemma taas luvassa. Tällä kertaa Sport Booteille oli varattu pätkä aallonmurtajaa ennen sen viimeistä mutkaa. Tukeviin tolppiin ja laituriin on syytä kiinnittyä huolellisesti, sillä paikan näennäisestä suojaisuudesta huolimatta länsituuli pääsee puhaltamaan häijysti parin-kolmen mailin päästä suoraan pitkään satamalahteen, minkä saimme seuraavana päivän todeta.

Tuloilta oli kuitenkin rauhallinen ja tyyni, jopa niin lämmin, että veneen avotilassa oli mukava istua myöhään katsomassa illan tummumista ja sataman valoja. Sitä ennen pääsimme valitsemaan runsaasta valikoimasta sopivan laivaravintolan illallista varten. Annokset olivat hienostelematonta perustavaraa, mutta kala niin tuoretta kuin kala voi olla. Turskaa, voikalaa, kuhaa, kampelaa, lohta ja tietysti äyriäisiä. Hinnat ovat näissä laivapaikoissa matkapurjehtijaystävällisiä – rantastripin ravintoloissa näytti olevan noin 30 prosentin preemio merinäköalasta ja vähän siistimmin pukeutuneista tarjoilijoista.

Sassnitz on alunperin parin kalastajakylän muodostama yhteisö, jonka ympärille alkoi vasta reilut sata vuotta sitten rakentua kylpylää ynnä muuta lomanviettoon tarkoitettua palvelua. ’Vanha kaupunki’ ei siis täällä tarkoita aivan samaa kuin keskiaikaisissa hansakaupungeissa, minkä näkee heti arkkitehtuuristakin.

Maanantaina satoi aamulla vettä. Sade kesti iltapäivään, jolloin alkoi tuulla lännestä pitkin pitkää satamalahtea. Parhaimmillaan tuulta oli 12-14 m/s sivulta, mikä motivoi jo lisäköysien ja joustimien virittelyyn tuulen puolelle, lähinnä mielen rauhoittamiseksi. Veneen rimpuillessa tolppien välissä me tutustuimme ensin kalastus- ja satamamuseoon ja sitten kaupunkiin. Museo kertoi tarinaa ajoista, jolloin paikkakunta oli enemmän kalastusyhteisö ennenkuin lomanviettobusineksesta tuli alueen pääelinkeino. Valokuvat, filmit ja esineistö loivat selkeän mielikuvan siitä, millaista kalastusyrittäjän arki oli viime vuosisadan alkupuolella. Laiturissa oli myös yksi alueen alkuperäisistä kalastusaluksista museoituna. Olimme sillä hetkellä ainoat kävijät, joten saimme henkilökohtaisen ja perusteellisen selvityksen aluksen rakenteesta, varustuksesta ja toiminnasta, tietysti paikallisella murteella, koska muita kieliä ei näillä seuduilla mitenkään noteerata.

Piintynyt nettiaddikti ei näillä kulmilla juhli: WiFi Tracker ei löytänyt satama-alueelta yhtään edes lukittua verkkoa. Satamatoimisto ei ollut kuullut internetistä puhuttavankaan. Epätoivoisena päätin ostaa prepaid-simkortin jonkin operaattorin kioskista kaupungilla. Niitä ei löytynyt ensimmäistäkään. Ainoa kyselemällä löytynyt vaihtoehto oli Schlecker-kauppaketjun myymä prepaid-palvelu, johon sain ketjun marketista kortin ja 15 euron voucherin. Lupasivat puheaikaa 9 sentillä minuutti, mutta datasiirrosta ei brosarissa eikä paketissakaan puhuttu mitään.

Simmikortti piti rekisteröidä joko puhelimitse tai netin kautta. Koska nettiyhteyttä ei ollut (paitsi suomalaisen operaattorin tunnetusti rasvaisin roaming-veloituksin), kokeilin maksutonta soittamista. Palvelu oli tietysti vain saksankielinen, vaati saksalaisella postinumerolla varustetun osoitteen jne. – eihän prepaid-kortteja tietenkään ulkomaalaisille myydä, mitä ne niillä tekisivät? Palvelu kuittasi lopulta rekisteröinnin onnistuneen, mutta nokialainen ei korttia hyväksynyt. Vuorokauden odotuksen jälkeen päättelin jotain olevan pielessä ja uusin rekisteröinnin netin kautta. Jouduin valehtelemaan itselleni validilla saksalaisella postinumerolla varustetun osoitteen, mutta lopulta rekisteröinti meni läpi ja puhelin alkoi kukkua. Voucherinkin lataaminen olikin jo helppoa, ja ihmeekseni operaattori lähetti välittömästi puhelimeeni asetukset myös datasiirtoa ja multimediaviestejä varten.

Kokeilin datasiirtoa läppärillä kyseisellä simmillä varustetun puhelimen kautta: tavanomainen muutaman päivän sääennusteen tarkistus ja uutisotsikot vähensivät saldoani noin viidellä eurolla. Tulokseton useampaan kertaan toistettu yritys päivittää blogia poltti loput kortille ladatusta viidestätoista eurosta alta aikayksikön. Päättelin, että puhuminen voi olla näillä korteilla edullista, mutta internetin käyttö maksaa vähintään yhtä paljon, kuin mitä operaattorit veloittavat kansainvälisestä data roamingista.

Nettiaddiktin on siis tyytyminen Wi-FI/WLAN -palveluihin siellä, missä niitä milloinkin on tarjolla – sehän on opittu jo enemmän maailmaa kiertäneiden kokemuksista. Mutta kun ne langattomat verkot – jos niitä on – ylettävät tyypillisesti marinan vieraspaikoille asti juuri sen verran, että ne näkyvät listalla, mutta yhteyden muodostaminen ei onnistu.

Kalanmyynti- ja ravintolalaivoja Sassnitzin satamassa

Rønne

Veneemme on sitten viime Bornholmin käynnin pulskistunut jonkin verran, mutta mahtui silti vielä hyvin Rønnen Norrekåsin vieraslaiturin tolppien väliin. Satamaisäntä oli yhtä ystävällinen ja tehokas kuin ennenkin. Palveluihin on lisätty nopea langaton lähiverkko, joka melkein yltää veneeseen asti ilman lisäantennia. Päätimme viettää seuraavaksi pyykkipäivän, onhan satamassa modernit pesukoneet ja kuivaimet. Kivenheiton päässä olevasta Kvicklystä on helppo hakea lisää eväitä. Pursiseuran klubirakennuksen terassilta kaikui perjantai-iltaan äänekäs ilonpito.

Norrekåsin pursiseuran satama ja klubirakennus

Illalla Cafe Gustavin terassilla bongasimme torin kulmasta leffateatterin vierestä Hansen’s Bøfhusin, jossa meille sittemmin tarjoiltiin loistava pihviateria ja pullo hyvää, mutta kohtuuhintaista Ripassoa. Ennenkin olemme ihmetelleet sitä, miten vaikea Rønnestä on löytää kalaravintolaa, vaikka ollaan saarella, mutta mainitussa paikassa osataan ainakin lihaa valmistaa oikein.

Pyykkien kuivuessa kiertelimme ihmettelemässä Rønnen kujien pittoreskeja nukkekoteja. Olisimme jopa käyneet Erichsenin koti- ja pihamuseossa Lachsegadenilla, ellei se olisi ollut tylysti kiinni, vaikka olimme liikkeellä oveen merkittynä aukioloaikana. Sama toistui läheisessä keramiikkamuseossa, joten kulttuuripläjäys jäi tällä kertaa kokematta. Vaihtoehtona perjantai-illan iloksi olisi kyllä ollut tarjolla ”Sex And the City 2” tanskankielisin tekstityksin Sarah Jessica Parkerin julistekuvin koristellussa Rønne Biossa. Näytännön päätyttyä jengiä tupsahti ravintolaan, jossa juuri lopettelimme illallista. Kaksi isoa seuruetta käännytettiin pois: keittiö oli juuri suljettu. Ravintolan markkinointistrategia ei auennut meille; paikka sijaitsee elokuvateatterin vieressä ja suljetaan juuri silloin, kun leffayleisö tulee janoisena ja nälkäisenä ulos kadulle.

Satamatoimistossa jaettiin tiivistä kirjasta nimeltä ”Yachting Guide Bornholm”. Siinä on kuvattu parikymmentä satamaa eli käytännössä kaikki käyntikelpoiset paikat ympäri Bornholmin saaren. Tietoa on juuri sen verran, kuin tarvitaan eli lähestymissuunta, ilmakuva, sataman pohjapiirros, palvelut symboleina, joku valokuva, muutama kappale tekstiä ja puhelinnumero/email-osoite. Riittää hyvin korvaamaan vanhentuneen satamakirjan, on ajan tasalla ja ilmainen.

Matka jatkui sunnuntaina lounaaseen jo kolmatta päivää tyynessä säässä. Tällä reissulla näyttää palavan ennätysmäärä dieseliä sekä koneessa että lämppärissä – tosin päivällä on jo lämpimämpää.

Itämerelle ja Ruotsiin

Ådskäriin tullessamme kuulimme merisään yhteydessä sekavan tiedotteen, jossa kerrottiin kovapanosammunnoista Örön linnakkeelta käsin ja kuvattiin vaaralliset alueet ja lakikorkeudet juuri sillä perinteisellä ja täysin käsittämättömällä terminologialla, joka ei käänny käytännön kartografiaksi mitenkään päin. Siispä soitin Suomenlahden merivartiostoon, josta yhdistettiin Turkuun, jossa myöskään ei tiedetty asiasta mitään, mutta otettiin selvää: ammunnat ilmeisesti alkaisivat vasta 3. kesäkuuta. Neljä päivää myöhemmin Ruotsin Utklippanilla tunsimme olomme turvalliseksi: Örön 130 mm tornikanuunat 25 kilon ammuksineen eivät yltäisi sinne asti.

Jätimme Ådskärin satakielen laulamaan reviirilauluaan saunan taakse ja moottoroimme Örön linnakkeen ohi merelle. Odotettua koillistuuta riitti Visbyhyn asti, välillä yli tarpeenkin: aallokko kasvoi koko ajan ja meni totuttuun tapaansa Gotska Sandön ja Fårön välisillä matalikoilla täysin solmuun. Ymmärsimme taas kerran hyvin, miksi katamaraanipurjehtijaystäväni nimittää yksirunkoisia ’metronomeiksi’.

Visbyssä valitsimme kiinnittymistä varten aivan tuoreesta puusta juuri rakennetun satama-allasta reunustavan uuden laiturin. Pikaisen kauppareissun suuntasimme seitsemän vuoden tauon jälkeen Waller’s Krogiiin, jossa meille tarjoiltiin varsin laadukas lammasillallinen: mehevä lammrostbiff ja lisukkeita suoraan lisukkeiden taivaasta. Laskukin olisi pysynyt laatuun nähden kohtuullisena, ellei asiansa osaava tarjoilija olisi onnistunut myymään meille maittavien jälkiruokien päälle lasilliset kahdeksantoistavuotiasta grappaa.

​

Visbyssäkin voi olla rauhallista

Merellä päästyämme Ylva (Stockholm Radion mettemannonen) lupasi VHF:llä edelleen pohjoisenpuolisia tuulia, ja etelään oli tarkoitus mennä, mutta toistasataa mailia myötätuuliaallokkoa ulkona merellä ei houkuttanut. Siis sivumyötäinen Öölannin kärkeen ja tasaisempaa lenssiä Kalmarsundia alas Borgholmiin ja sinne nukkumaan, 76 merimailia viisaampina. Satamassa sai valita laitureista omansa ja pitääkin sen aamuun asti.

Kuninkaallisen merenkulkulaitoksen risuviitta, jossa nykyään on tutkaheijastinkin

Borgholmin satamaa dominoi pompöösin näköinen hotelli, jonka respaan pitää näin kauden ääripäissä mennä maksamaan satamamaksu. Joukko huolettoman elegantisti pukeutuneita ihmisiä huvitteli telttakatetulla terassilla ilmeisesti jonkinlaisen tilaisuuden merkeissä. Aulabaarissa, josta oli näköala merelle, käyskenteli eläkeläisiä. Hotellia ympäröivien katujen varsilla on hyvässä maalissa olevia vaatimattomia porvariskoteja torneineen ja grogiverandoineen. Jykevä linna vahtii idylliä läheisen kukkulan laelta.

Kahdeksan tunnin kuolemankaltaisen horroksen jälkeen moottoroimme lähes täysin tyyntä salmea alle kahdenkymmenen mailin päässä olevaan Kalmariin lyhyelle huoltopysähdykselle. Yritimme ostaa Watskin myymälästä Rügenin satamakirjan, mutta myyjä valitteli, että ne ovat kalliita hankkia eivätkä myy, koska – kuten varmaan olemme huomanneet – liikenteen valtavirta on Saksasta pohjoiseen. Siltähän se tuntuukin: ikäänkuin olisimme ainoa vene kulkemassa etelään juuttien, goottien ja alankomaanien jatkuvaa virtaa vastaan. Ikäänkuin olisimme olleet myöhässä jostain; kaikki muut olivat jo tulossa takaisin.

​

Piristävä poikkeus hollantilaisten ja saksalaisten virrassa: puolalaisvene

Yritimme kaupassa luntata ruotsalaisesta satamakirjasta vihjeitä Utklippanin sisäänajosta siinä onnistumatta: ohjeet olivat kuin muurarin muistilista (A: tiilet, B: laasti), sisään voi ajaa joko idästä tai lännestä. Ajoimme sitten illalla idästä, mikä olikin voittajan valinta: pieni jumalien lopullisesti ja peruuttamattomasti hylkäämä luoto Ruotsin kaakkoiskärjessä tasasi luoteesta puhaltaneen tuulen nostattaman aallokon sopivasti niin, että saimme fendarit ja köydet paikoilleen ennen sisäänajoa postiluukun kokoisesta, pystyloistolla valaistusta aukosta.

Satama-altaassa oli toistakymmentä edellämainittuihin kansallisuuksiin liputettuja matkaveneitä. Olimme taas ainoa suomalaisvene – tai no, oli siellä yksi turkulainenkin, joka otti lipun alas heti kun ajoimme sisään. Tuulisemmalla puolella oli vielä pari aukkoa vapaana sivukiinnitykseen kuorma-auton renkailla päällystettyä laituria vasten.

Todettuani luodon olevan Kolera-altaan kokoisen sataman reunuksia lukuunottamatta täysin lintujen valtaaman ja ihmeteltyäni hetken, miten sisääntuloväylien (A: itä, B: länsi) erottamalle majakkasaarelle pääsisi, kun varustukseemme ei kuulu jollaa eikä helikopteria. Saarella sijaitsi museoidun majakan lisäksi myös ruotsalaisen Kryssarklubbenin sauna, josta klubin jäseninä haaveilimme. Hetken kuluttua partaaseen koputettiin, laiturilla ei ollut ketään, mutta altaan puolelta kurkisteli satamaisäntä perien 140 SEKin satamamaksua. Hän valisti myös Kryssarklubbenin saunan käyttökauden alkavan vasta ensi viikolla, ainakin luultavasti. Sääennustusta hänkään ei tiennyt, koska saaren tietokoneet olivat rikki. Oli kuullut kuitenkin, että sää jatkuisi huomenna samanlaisena kuin tänään eli aurinkoisena tuulien pyöriessä ihan missä sattuu. Ikuisena optimistina kysyin vielä langattomasta internetistä, jonka hän kertoi myös olevan epäkunnossa. Myöhemmin totesin, ettei myöskään puhelinoperaattorien data roaming -palvelu ylettänyt saarelle, joten sääennustus tultaisiin aamulla toteuttamaan perinteisin havainnoin: ”You don’t need the weatherman to know which way the wind blows” (B. Dylan).

Luodon toimivat palvelut olivat sattumalta juuri kohdallamme laiturilla: jäteastiat ja vessa. Molempia käytettiin ahkerasti; opimme nopeasti arvioimaan kuinka monta tyhjää pulloa missäkin roskikseen pudotetussa kassissa oli.

​

Utklippanin majakka ja satama-allas ovat eri luodoilla

Aamu oli kaunis ja aurinkoinen, mutta tyyni. Sekunnilleen kello kahdeksalta pärähti useampi saksalaisomisteinen Volvo-Penta ja Yanmar käyntiin, ja arvokkaanoloiset matkapurret suuntasivat keulansa kohti Kalmarsundia. Me vaihdoimme vierailulippua ja suunnistimme ainoina kohti Tanskan Bornholmia konevoimin, sillä tuulta oli keskimäärin 2 metriä sekunnissa milloin miltäkin suunnalta.

​