Kragerø – Risør 7.-8.7.

Koko peräti viiden tunnin matkan Stavernista Kragerö:hön kevyenpuoleinen tuuli pysyi mukavasti lenssin tai slöörin puolella. Saaristo ei ihmeemmin poikkea ruotsalaisesta: autioita saaria ja luotoja, kallioita, lähempänä taajamia paljon kesämökkejä ja mökkiliikennettä. Mökit ovat usein korkealla kalliolla, ilmeisesti koska sieltä on hieno näköala merelle, eikä rantasaunoille ole pahemmin kysyntää.

Kragerö oli erikoisen näköinen kylä, joka toi mieleen joitakin Välimeren rantoja, ei kuitenkaan sään puolesta. Rantaraitti ja laiturit, kapeat kadut ja torit, värikäs norjalainen arkkitehtuuri ja krouvit, joissa tarjotaan vahvasti verotettuja juomia ovat yhdistelmä, jollaista ei oikein näe muualla Pohjoismaissa, vaikka elementeissä ei mitään ihmeellisen poikkeavaa olekaan. Tunnelma vain on aivan omansa.

Kragerø vieraslaiturin parhaalta paikalta kuvattuna

Koleanpuoleinen päivä hiljenee illalla nopeasti

Illallisen ohella jatkui kadonneen signaalin metsästys. Ravintolassa soitti jazz-yhtye mukiinmenevää kamarijatsia, taitava kitaristi ja vekkuli kolmikielinen puoliakustinen balalaikkabasso, mutta wlan-verkko oli jostain syystä alhaalla – operaattorin vika kuulemma. Yritimme lokkeilla parin muunkin kuppilan tuntumassa, mutta turha vaiva: signaalit olivat lukittuja. Monessa ravintolassa matkan varrella on nähty ravintolan nimellä varustettu wlan-signaali, joka kuitenkin on varattu vain paikan sisäiseen käyttöön.

Veneessä näkyi Bedre Enn Sushi -ravintolan avoin lähete, mutta sen verran heikosti, ettei yhteys syntynyt BearExtenderilläkään. Matkaa oli useita satoja metrejä, mutta tiesin suunnilleen suunnan, joten kokeilin antennin suuntaamista. Metallista pastasiivilää ei löytynyt veneestä, mutta käteen sattui kertakäyttöinen foliovuoka ja muutama pyykkipoika. Ripustin sen BearExtenderin taakse sprayhoodin päälle suunnattuna osapuilleen kohti Bedre Enniä. Pienen säätämisen jälkeen signaalin voimakkuus lähes kolminkertaistui tällä virityksellä, ja yhteys alkoi kukkua ilman katkoja.

​

BearExtender on steroids

Tyytyväisenä tuloksiin lähetin kuvan virityksestä eemaililla KarhuYlettimen kotipesään amerikoihin ja kyselin antennin suuntauksesta. Sieltä tuli ripeästi vastaus, jossa kerrottiin, että tuote on tarkoituksella ympärisäteilevä, mutta matkan varrella on kokeiltu myös suuntaavia antenneja. Liitteenä oli kuva valmiin näköisestä prototoyypistä, jonka lupasivat ilmaiseksi, jos maksaisin postikulut. Maksoin siis kymmenen taalaa, ja postissa ilmeisesti odottelee suunta-antennin sisältävä paketti, kunhan kotiin asti ehditään.

Aamulla oli tyyni ja pilvinen sää. Urheiluselostajaa lainaten sade suorastaan roikkui ilmassa ja tulikin sieltä. Moottorimarssi tyynessä sadesäässä on tylsää, mutta osataan kyllä jo.

Risørin satama oli täynnä puoleentoista kerrokseen, mutta vaihto oli vielä kesken. Aallonmurtajasta vapautui sitten sivukiinnityspaikka, jonka viereen pääsimme puolen metrin päähän laiturista, mutta ei yhtään lähemmäksi. Satamakapteeni ilmestyi kehiin muistelemaan, oliko tässä nyt sittenkin matalampaa sisempänä vai ulompana vai molempiin suuntiin. Vuoroveden suunnasta hänellä ei myöskään ollut havaintoa, joten päätimme siirtyä laitakiinnitykseen altaan ulkopuolelle ja toivoa, ettei tuuli nouse väärästä suunnasta.

Rantautumispuuhien ollessa loppusuoralla paikalle ilmestyi suomalaiskippari, jonka vene oli kaupungin rannan sisimmässä altaassa, jota emme edes panneet merkille sisään ajettaessa. Pietarsaaresta keväällä jäiden lähdön aikaan startanneessa veneessä oli ensimmäinen näkemämme Suomen lippu sen jälkeen, kun Melina hyvästeltiin Hönön saarella Göteborgin edustalla. Nautimme sen kunniaksi karut eestiläiset käsioluet JULIAn perälaatikossa.

Sataman palvelut olivat asiallisissa ja avarissa tiloissa, pesutornitkin uusia ja toimivia. Suuntaus tuntuu olevan yleinen: satamat eivät ole aivan halpoja, mutta palvelut ovat kunnossa, kunhan laituriin on päästy.

Tässäkin kylässä oli mukava fiilis. Illan edetessä kadut kelattiin läpi ja päädyttiin illastamaan aivan sataman edessä olevassa Strandenissa, joka vaikutti vaatimattomalta, mutta tarjosi hyvät eväät kohtuuhintaan.

Risørin sisimmäinen allas

Laiturimme tyvessä oli pubi, joka mainosti vakavamielistä suhtautumistaan jalkapallokisoihin ja muuhun urheiluun. Tuskin formulaan kuitenkaan, F1 ei taida täällä kuulua kansallisurheilulajeihin. No, pisimmälle viety urheilumuoto täällä nähtävästi oli vinoon sahaaminen – terassilta kuului iloinen meteli lähes neljään asti yöllä. Kyseessä eivät olleet veneilijät, vaan ilmeisesti mökkiläiset, koska seurue kipusi aamuyöllä edelleen äänekkäästi mesoten perämoottoriveneeseen ja poistui mutkitellen kohti auringonnousua.

​

Suomalaista tekniikkaa Risørin rantakadulla, kuski kuppilassa kahvilla

Advertisement

Moss – Stavern 5.-6.7.

Oslonvuonoa ylöspäin edetessä osui kohdalle Moss, joka on saanut nimensä kaupungin läpi virtaavan Mosseelvan mukaan. Puutavara- ja myllykaupungin perinteet näkyvät vieläkin, samoin liikenneyhteydet, jotka ovat syntyneet luonnostaan keskeiselle paikalle vuonoa. Lauttoja tulee ja lähtee vähän väliä, ja niillä on pitkät perinteet: säännöllinen lauttaliikenne Mossista Horteniin alkoi jo 1500-luvun lopulla.

Sataman paraatipuoli on täälläkin sillan toisella puolella. Siellä olisi myös hyvin tilaa, sillä vuonoa jompaankumpaan suuntaan purjehtivan päivämatkaan tulee saaren ja sillan kiertämisestä toistakymmentä mailia lisää per suunta.

​

Mossin sataman hiljaisempi puoli. Kuvauspaikan siltaa ei avata hupialuksille.

Sataman jakavan sillan saaren puolella on hyvinvarustettu marketti ja kuvassa vasemmalla näkyvä kalansavustamo, jonka päässä on pieni myymälä. Vastapuolen laiturikuppilassa voi todistaa itselleen, että norjalaiset tekevät mainittavan hyvää olutta, mutta perivät siitä kovan hinnan.

​

Sillan ulkopuoli tuli vasta myöhemmin iltapäivällä täyteen veneitä

Mossissa oli tehtävä päätös jatkoaikataulusta ja matkasuunnitelmasta. Sääennuste lupasi Oslon suunnalle tyyntä ja paluumatkalle vastatuulta. Paikallisten vinkki kertoi myös vuonon muuttuvan jokseenkin urbaaniksi esikaupunkialueeksi lähempänä pääkaupunkia, joten päätimme siirtyä länsirannalle ja jatkaa sitä lounaaseen päin. Merimuseo ja Kon-Tiki saisivat jäädä toiseen kertaan.

Naftapasaati puhalsi siis meidät seuraavaksi nelisenkymmentä mailia lounaaseen Staverniin, Oslonvuonon länsirannalle. Satamassa oli kaupallinen marina, joka jätti norjalaiseen tapaan arvailujen varaan sen, mitkä laiturit kuuluivat siihen ja mitkä olivat yksityisiä. Edes satamakonttorin tytöt eivät osanneet ennen pitkää ihmettelyä ja muualta kyselemistä sanoa, oliko valitsemamme laituripaikka yksityinen vai vierassataman piirissä. Lopulta yritimme sataman kehotuksesta siirtyä satamakonttorin edessä olevaan laituriin sivukiinnitykseen, mutta siinä oli matalaa: vene juuttui tukevasti pehmeään pohjaan puolen metrin päähän laiturista. Kaiku näytti mitä sattuu – ilmeisesti pohjassa oli kasvillisuutta riittävästi sotkemaan luotaimen lukemat. Irtirimpuilusta tuli nopeasti yleisölaji; tilaa manöövereihin ei veneiden välissä ollut mitenkään runsaasti. Lopulta oli laskettava altaaseen peräankkuri lähes vastapäisen polttoaineaseman laiturin viereen, jotta saatiin keula kiinni laituriin. Myöhemmin hämärässä saapuneet onneksi ymmärsivät väistää ankkuriköyden, joka oli meikäläiseen tapaan tuulen varalta vähän pidemmällä ulkona. Täkäläinen käytäntö näytti olevan laskea ankkuri veneen perästä pari sekuntia ennen kuin keula kiinnitetään laituriin, jolloin köysi tai ketju jää lähes pystysuoraan veneen taakse.

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Perälaatikkonäkymä Stavernin satama-altaassa

Iltapäivälenkki tihkusateessa näytti pikkukaupungin, jossa oli kaikenlaista tapahtumaa ja ohjelmaa tekeillä ja suunnitteilla, mutta koleahko sateinen sää näytti vaimentavan menoa tehokkaasti. Hauskan näköinen kylä: putiikkeja, gallerioita, krouveja – tarvittaisiin vain aurinkoista säätä, seuraavalla viikolla varmaan kaikki olisi toisin. Näinhän meilläkin uskotaan kaiken aikaa…

Sataman palveluosastossa oli pohjoismaalainen kolikkohysteria viritettynä äärilaitaan. Täällä oikeasti pelätään sitä, että joku turisti käy pesemässä kätensä ilmaiseksi: 225 NOKin satamamaksun lisäksi wc:n ovi aukeaa 5 kruunulla ja lämmintä suihkuvettä tulee vain 10 kruunun kolikoilla.

Tämä nyt on tietysti taas mitättömistä pikkuasioista valittamista, mutta ihmetyttää tämä ylimittainen varustelu sen varalta, että joku varastaisi venesataman suihkusta lämmintä vettä. Ilmiö on tuttu jo takavuosien Ruotsin käynneiltä, ja näyttää olevan yleinen käytäntö nimenomaan myös Tanskassa ja Norjassa. Ymmärrän tarpeen rajoittaa sataman sosiaalitilojen käyttö siitä maksaville veneilijöille paikassa, jossa pyörii paljon muuta kansaa, mutta senhän voi hoitaa koodilukoilla, kuten meilläkin tehdään. Suihkuveden maksattaminen kolikoilla tai poleteilla on ylimääräistä ja turhaa simputusta, joka voitaisiin helposti hoitaa pienellä lisällä satamamaksuun, kuten joissain paikoissa on tehtykin. Milloin mitenkin sijoitettujen ja toimivien kolikkoautomaattien kanssa sählääminen tekee ahtaissa ja usein kuraisissa suihkutiloissa operoinnista entistä hankalampaa ja täysin tarpeettomasti. Asian taloudellinen merkitys ei voi olla suuri kummallekaan osapuolelle ja varsinkin kun otetaan huomioon jatkuvasti epäkunnossa olevien automaattien hankinta- ja ylläpitokulut.

Stavernin kauppakatu heräämässä sateisen harmaaseen aamuun

​

Missä …. se apteekki taas olikaan…

​Stavernissa vaalitaan puuveneperinnettä

Fredrikstad 4.7.

Ylitettiin Norjan raja ja otettiin käyttöön tätä varten lainattu Oslonvuonon korttisarja, joka taas on merkinnöiltään, mittakaavaltaan, formaatiltaan ja logiikaltaan erilainen kuin ruotsalaiset tai suomalaiset kartastot. Miksiköhän joka maassa pitää keksiä ikioma karttasarjasysteemi merenkulkuun?

Norjan puolelle tultaessa kaapelit muuttuvat hengenvaarallisiksi

Mallina yleiselle karttasarjastandardille voisi käyttää vaikka Nautische Veröffentlichung Verlagsgesellschaft mbH:n (NV. Verlag) kartastoa, jota on saatavana Itämeren, Pohjanmeren, Välimeren ja Karibian alueilta. Loogisesti jaoteltu sarja edustaa saksalaista perusteellisuutta ja täsmällisyyttä parhaimmillaan. Siihen kuuluu Hafenlots-satamakirja, joka kertoo tiivistä ja käyttökelpoista tietoa satamista. Kirjan sivuviite on merkitty karttaan sataman kohdalle, joten satamien paikallistaminen on juuri sillä lailla helppoa kuin sen pitääkin olla. Karttaan on useimpien satamien kohdalle merkitty myös pienin syväys, joten liian matalat satamat voi ohittaa kirjaa selaamatta. Paketin mukana tulee vielä cd-rom, jolle en löytänyt mitään käyttöä: se sisältää luvattujen karttojen digiversioiden asemesta jotain windows-mössöä.

Ainoa paikallisista kirjakaupoista löytämämme Norjan rannikot kattava satamakirja – SEIL-magazinetin Havneguiden – on varsin korkeatasoinen, neljään osaan jaettu kokonaisuus, jossa on ehkä jo liiankin pitkälle viety sisällön laatu ja kattavuus. Paksun rengaskirjan ostaminen kalliiseen hintaan muutamassa paikassa yöpymistä varten tuntuu ylilyönniltä, mutta on varmaan hyvä sijoitus, jos aikoo koluta rannikkoa perusteellisemmin. Kirjassa on myös runsaasti luonnonsatamia ja käyntilaitureita. Verkosta saa pikkurahalla iPad/iPhone -version, jossa on perustiedot ja karkeatasoisemmat kuvat satamista. Sen ongelma on käytettävyys: tiedot kyllä löytyvät, jos tietää sataman nimen, mutta karttahaku on kömpelö käyttää. Sovellus osaa käyttää iPadin gps:ää ja näyttää lähimmät satamat etäisyyksineen, mutta suunnasta ei ole havaintoa.

Kielen suhteen omaksuimme Norjassa linjan, jota jatkettiin myöhemmin Tanskassakin: tarjoamme joka paikassa puolivillaista muumiruotsiamme selkeästi ja kuuluvasti äännettynä, täällä jopa hienoisella ylpeydellä siitä, että meillä sentään on käytettävissä ihan oma samansukuinen kieli. Englantiin turvauduimme vasta, jos oli aivan pakko. Vastaanotto oli vaihteleva. Monessa paikassa selviydyttiin molemmin puolin aivan ymmärrettävästi, ja asiat hoituivat. Jos vastapuoli ei yhtään tullut vastaan selkeydessä ja sananvalinnassa, jouduttiin toteamaan, että nyt en ymmärrä mitä sanot. Vastaus oli usein: en minäkään sinua.

Ensimmäiseksi yöpymispaikaksi osui vanha linnoituskaupunki Fredrikstad. Sitä halkoo Glomma, Norjan pisin joki, joka tuottaa valtaosan maan vesivoimasta. Vanhassa kaupungissa joen itäpuolella on 1600-luvulta peräisin olevia linnoituksen osia ja rakennuksia 1700-luvulta.

Silta on kiinni ja pysyy

Kaupungin eteläpuolelle jäävän saaren ympäri pääsee periaatteessa jokihaaroja pitkin idästä Østerelvaa ylös, länteen ja Vesterelvaa takaisin merelle, mutta tällä kertaa vastassa oli yllätys, jota ei kartoissa näkynyt: ensimmäinen matkan varrelle jäävistä nostosilloista, joiden väliin varsinainen vierassatama jää, oli remontissa ja suljettu koko kauden ajaksi. Ei auttanut muu, kuin jäädä itäpuolelle ja palata seuraavana päivänä samaa tietä merelle.

Fredrikstadin vieraslaiturissa on paikkoja vapaana

Jokihaaroissa virtaa lähes kahden solmun virta, joka tietyissä olosuhteissa saattaa nousta jopa viiteen solmuun. Veneet näkyivät enimmäkseen olevan kiinnitetyt joenrannan laitureihin perä virtaa vasten. Käytännössä totesimme itsekin konkreettisesti, että joen suuntaiseen laituriin on helpompi kiinnittyä myötävirtaan kuin vastavirtaan.

Maksutonta dieseliä? Edullista ainakin (1,18 euroa)

Nøkledypet on pieni venekerhosatama, jonka suojaisessa altaassa on joitain vieraspaikkoja. Isomman veneen voi kiinnittää sivuttain jokiuoman puolella olevaan tukevaan laituriin. Kävelymatkaa pitkin joenpenkkaa keskustan silloille on muutama sata metriä. Klubirakennuksessa suihkut ja kahvila. Mukava paikka.

Lysekil – Strömstad 1. – 2.7.

Kungsvikenista lähdettäessä mentiin vanhaan halpaan: kartasta huolella katsottu oikoväylä rakensi aivan puskista eteen 16 metriä korkean sillan. Toinen oikoväylä vei takaisin pääreitilleja keulapurjehtimaan kohti pohjoista. Kolmen tosin uhkaava pilvihässäkkä sai aikaan päätöksen vetäytyä Lysekilin satamaan ns. hyvän sään aikana.

​

Lysekilin marina ja remontissa oleva kirkko

Täälläkin pikkuveneet olivat kenenkään valvomatta varanneet isommille varatut sivukiinnityspaikat täyteen, joten jouduimme rimpuilemaan JULIAn kiinni tosi mataliin ja edessä oleviin pulikkapoijuihin molemmilta puolilta reippaassa sivutuulessa, joka ystävällisesti nousi juuri kiinnittymisen ajaksi. Rankkasade puolestaan ajoittui juuri suihkukäynnin ajaksi, mutta jatkui sitten vielä sen aikaa, että illallisravintolan valintakriteeristö supistui yhteen: emme kävelisi kauemmaksi kuin on pakko.

​

Sadepilvi uhkailee Lysekiliä tilataideteoksen takaa

Rantaravintola palkitsi tuoreilla, käsinkuorituilla katkaravuilla, punakampelalla ja positiivisella asenteella. Lysekilin aivan venelaitureilta lähtevä vilkasliikenteinen rantaraitti kauppoineen ja ravintoloineen toi mieleen jotkut Välimeren kaupunkisatamat, joissa myös on muutakin paikallista elämää kuin turismi.

Pilvi peitti taivaan aamulla, mutta sade oli lakannut. Ajoimme koneella Smögenin kuulun kalasataman ohi ulos merelle, jossa purjeet taas veivät venettä 7-8 solmun matkavauhdilla kohti pohjoista. Tuuli oli suotuisa ja sää lämmin. Reissun tähän mennessä paras purjehduspäivä päättyi tiukkaan taskuparkkeeraukseen Strömstadin City-Marinassa.

Aluksi ihmettelimme veneiden paljoutta, koska liikennettä kaupungin eteläpuolella ei juuri näkynyt. Vähitellen valkeni seikka, jolla matkapurjehtijan orientaatiossa ei ollut suurta merkitystä: viikonloppu oli alkanut. Laiturit olivat täynnä suuria moottoriveneitä, joka puolella näkyi pelkkiä Norjan lippuja, aivan kuin sinikeltaisia Maarianhaminan länsisatamassa heinäkuun puolella. Kaljakärryjä vedettiin laiturilla Tallinnan malliin, rantakapakat olivat illalla täynnä juhlatunnelmaista norjalaista veneilykansaa. Lauantai-iltapäivänä Systembolagetissa tilanne konkretisoitui lopullisesti. Kassajonot olivat pidemmät kuin Visbyn viinakaupassa juhannuksen alla, kärryt täynnä viini- ja olutlaatikoita. NOK oli oletusvaluutta kassalla, tyttö suorastaan hämmästyi, kun pyysimme summan Ruotsin kruunuissa.

Perinteinen kaupunkilenkki vei täällä myös katsomaan kaupungin pohjoispuolella olevaa toista venesatamaa. Sinne pääsee ylittämällä torin takana olevan sillan, jatkamalla sairaalan ohi toisen kapean salmen rantaan. Olen aiemminkin maininnut ruotsalaisten suuntautumisen itsepalveluautomaatteihin, mutta tämä vei voiton Styr&Ställ -polkupyöränvuokrauksestakin: salmen yli pääsi itsepalvelulossilla, joka kutsuttiin painonapilla rantaan ja jota matkustajat ajoivat itse ilmeisesti marinasta ja rantahotellista saatavalla älykortilla. Matkustin sujuvasti pummilla mennen tullen ja kävin toteamassa, ettei pohjoinen vierassatama loppujen lopuksi ollut lossimatkankaan jälkeen oleellisesti kauempana kaupungista kuin City-marinan pitkän aallonmurtajan varressa olevat laiturit.

Satamamaksuun (350 SEK) sisältyvä langaton lähiverkko – tällä kertaa rover.rabbit – oli taas omituisesti alhaalla vähän väliä. Telian Homerunia ei karhuylettimen listalla näkynyt. Kadonneen signaalin metsästys jatkuu edelleen, päivitykset laahaavat jäljessä, samoin säätiedotukset.

Strömstadin kalasataman makasiineja, taustalla City-Marina

Mutta kalasataman laiturin kioskista veneeseen haettu lämminsavulohi oli maailman parasta – olkoon vaikka norjalaista kassilohta, mutta tämän paremmin maustettua ja savustettua kalaa ei saa mistään, ei mistään!

Åstal – Kungsviken 29.-30.6.

Matka jatkui ns. ruotsalaisvalssia pelkällä keulapurjeella pohjoiseen Marstrandin editse idylliseen Norra Åstolin saareen. Rimpuilimme veneen kiinni molemmilta puolilta viittamaisiin peräpoijuihin, jotka lienevät tarkoitettu pienemmille veneille yksittäin käytettäviksi ja kirjasimme samantien hellerajan ylitetyksi: +26C.

Satama oli mykistävän hieno lämpimässä ilta-auringossa. Yhteyslaivaturistit kuljetettiin pois, kuppilat sulkeutuivat, meri tyyntyi. Illallista varten saatiin kalaa savustamon ravintolan takana piilossa olevasta kioskista, joka on auki pitkälle iltaan. Internetiä täältä tietysti oli turha hakea, mutta muuten kaikki oli mallillaan.

​

Ilta Åstolissa

Seuraavana aamuna vallitseva tuuli suosi Orustin saaren kiertämistä vastapäivään. Liikennettä oli vielä vähän, maisemat muistuttivat jonkinlaista köyhän miehen Höga Kustenia, vaikkakin paljon teollisempana. Jylhää maisemaa, korkeita, paikoin jyrkkiä kallioita.

Orustin itäpuolta

Sopivasti kääntyvä tuuli vei meidät purjeilla saaren luoteispuolelle asti. Siellä sijaitsevat jokseenkin vieretysten lähes kaikki Ruotsin maineikkaita matkaveneitä valmistavat veistämöt: Regina af Vindö, Najad, Halberg-Rassy jne. Olimme päättäneet vierailla jossain näistä, kun nyt tänne asti oli ehditty. Kaivoin netistä Malö Yachtsin numeron ja soitin siihen kokeeksi. Vastaukseksi tuli lyhyestä varoitusajasta huolimatta iloinen tervetulotoivotus tutustumaan veistämöön ja veneisiin seuraavana aamuna. Laituripaikka veneellekin saattaisi järjestyä.

​

Malö Yachtsin uudet laiturit Kungsvikenin pohjukassa vasemmalla

Pudotimme purjeet ja ajoimme Kungsvikeniin, kapeaan lahteen, jonka perimmäisessä kaislikossa sijaitsee Malön laituri, niin syvällä, että usko oli loppua syväyksen riittävyyteen. Köydet kiinnitettiin viereiseen paikallisyhdistyksen vieraslaituriin, jossa myös käytiin uimassa (+18C). Tyttönen ilmestyi myöhemmin illalla perimään 80 SEKin satamamaksun, johon sisältyi rauhallisen laituripaikan lisäksi mahdollisuus käyttää laiturin juuressa olevaa siistiä ja hyvin tuuletettua, käsienpesumahdollisuudella varustettua kemiallista käymälää. Sähkö ja vesi olivat vasta suunnitteilla.

Veistämön juuri uusituissa laitureissa oli erikokoisia ja -ikäisiä Malö-merkkisiä veneitä, mm. kaksi tuoretta 47-jalkaista, joita valokuvattiin ilmeisesti markkinointiviestinnän tarkoituksiin. Rannalla oli veistämön rigging-halli ja järeä nosturi. Varsinaiset tuotantotilat ja yhtiön pääkonttori ovat mäellä muutaman sadan metrin päässä rannasta.

​

Malö Yachtsin konttori Orustin Kungsvikenissa

Myyntihenkilöt olivat aamulla ohjelmansa mukaisesti kiinni uusien 47-jalkaisten kuvauskeikoilla ja muilla purjehduksilla, mutta myyntijohtaja kävi kuitenkin tervehtimässä vieraita. Oppaaksi järjestyi Dan, joka vastasi tehtaan puutyöosastosta. Sieltä tietysti aloitettiin; isäntä esitteli puutyön laatua ylpeydellä – ja mikä oli esitellessä: näytteet kertoivat paikallisen puusepäntaidon perinteistä vakuuttavasti.

Koko tuotantoprosessi käytiin lyhyesti läpi ja nähtiin kauden viimeinen valmistumassa oleva vene, joka tietysti oli vielä täysin levällään, kuten kaikki veneet ovat vielä viikko ennen valmistumistaan.

Oppaamme kertoi veneiden yksilöllisyyden olevan oleellinen osa veistämön tarjoomaa ja kilpailuetua. Kaikki veneet rakennetaan ja varustetaan yksityiskohtia myöten asiakkaan toivomusten mukaan, tarvittaessa paljon pidemmälle kuin mitä valinnaisvarustelistaan on valmiiksi kirjoitettu. Yritimme kysellä, millaisella järjestelmällä yksittäiset veneprojektit aikatauluineen sekä erilaisine materiaali- ja valmistusresurssitarpeineen dokumentoidaan ja ohjataan, mutta emme saaneet selkeää vastausta, vain vakuutuksen, että homma pysyy hallinnassa. Asiakkaat tiennevät, miten tässä on onnistuttu.

Veistämön vaatimattomanoloisista puitteista ja työntekijöistä välittyi pienellä, sitoutuneella jengillä tekemisen tuntu. Veneet olivat laadukkaita ja kalliita – kuten epäilemättä muillakin Orustin saaren veistämöillä.

Hönö 28.6.

Mukava olla Hönössä; asiat tuntuvat luistavan. Kylällä oli vilkasta, mutta vierasveneitä oli vain muutama, onhan paikka lähellä Göteborgia ja paria muuta marinaa, ja lisäksi sillan vuoksi muutaman mailin kiertomatkan päässä varsinaiselta väylältä. Kivenheiton päästä löytyy mainittavan hyvin varustettu rautakauppa, jossa on myös Watskin venetarvikeosasto.

Hönön ulkoallasta – vierasvenesatama on sisäaltaan puolella

Kalakauppa oli suljettu maanantaina, ravintola oli suljettu – tosin avatakseen illemmalla- satamatoimisto oli myös suljettu (auki 16-17). Satamassa oli periaatteessa kohtuuhintainen wlan-verkko, mutta käytännössä se toimi hyvänkin antennivahvistimen kanssa vain aivan satamakonttorin katolle pystytetyn hotspot-antennin läheisyydessä, eli pikkuvikaa oli tässäkin tukiasemavirityksessä . Onnistuin kuitenkin osallistumaan puolentoistatunnin mittaiseen hallituksen kokoukseen iPadilla Skypen kautta istuskellen roskislavalla satamakonttorin takana. Läheisen kuppilan pöytiin asti signaali ei enää yltänyt.

Ei kylää ilman pizzaa – missään Itämeren tai Kattegatin kolkassa

Yksi vähistä vierasveneistä oli taas kerran s/y Melina, jonka kippari oli saapuessamme hautautuneena ankkuriboksinsa uumeniin rakentelemaan kiinnitysvirityksiä tarvikkeille. Melina odotti Hönössä sekä vaihtomiehistöä että paikallisen tuulilasifirman korjauspartiota. Illemmalla ilmeni, että kumpikaan Melinan päällystön jäsenistä ei ollut saanut tilaisuutta tutustua s/y JULIAan tarkemmin, vaikka kyseessä on sentään edellisen Melinan uudempi sisaralus. Niinpä Melinan kippari ilmoitti suorasukaiseen tapaansa saapuvansa jokseenkin välitömästi förstinsä kera tarkastamaan aluksemme, mihin sitten kuluikin melkoinen tovi ja jonkin verran kuohuviiniä. Muistini rajat hyvin tietäen Elina ystävällisesti kirjoitti vielä lapulle listan satamasuosituksia Ruotsin länsirannikon yläpään ja Oslonvuonon osalta.

Aamulla hyvästelimme Melinan päällystöineen viela kerran pitkälle matkalleen ja päätimme seurata sen vaiheita verkossa (symelina.fi) sikäli kuin tietoliikenneyhteyksien haltijat sallisivat.

​

​

Ilkka ja Elina kuvattuna pohjoismaisissa kesävarusteissa Motalan laiturilla

Göteborg 26.7.

Huoltopäivä alkoi sekä vaatteiden että veneen pesulla, jatkui kolmen vartin lenkillä pitkin kaupungin rantoja päätyen kelpo illalliseen rantakuppilassa.

Lilla-Bommenissa satamakonttori on ulkoistanut itsensä ulkolaiturissa olevan hotellipurjelaivan respaan. Satamaisäntä ei näyttäydy toimistossaan ennen puoltapäivää, mutta asiassa on positiivisiakin puolia: myös laivan suihku/wc-tilat ovat veneilijöiden käytettävissä, samoin pesutorni, joka siellä ei edes maksa puolta hatullista kolikoita kuten yleensä, vaan sisältyy satamamaksuun.

Lilla Bommenin ranta-arkkitehtuuria. Vasemmalla hotellilaivan mastot.

Lenkin varrelta bongattu venetarvikeliike on hyvin varustettu, mutta sen verran kaukana, että polkupyörän vuokraaminen tuntuu perustellulta pelkästään siellä asioimista varten. Meillähän koko kanavareissun ainoaksi tappioksi jäi kipparin sulkuun pudottama puoshaka, joka ällistykseksemme upposi kuin rautakanki. Sen tilalle piti saada uusi.

Ruotsissa on joka paikassa enimmäkseen epäluotettavasti toimivia itsepalveluautomaatteja, joiden käyttö ilmeisesti edellyttää jonkinlaista kansalaiskoulutusta – ohjeita tavaamalla niiden salat eivät aukea. Göteborgilainen polkupyöränvuokrausautomaatti hyvä esimerkki: ensimmäinen laite ei toimi lainkaan, seuraava lupaa lyhytaikaista vuokrausta edullisesti – alle puolen tunnin jopa ilmaiseksi – mutta kun ryhdyt vuokraamaan, ovat ainoat tarjolla olevat vaihtoehdot kolme päivää tai koko sesonki. Kun olet kiertänyt kehää muutaman kerran, syöttänyt nimesi, osoitteesi ja luottokortinnumerosi uudelleen ja uudelleen, luovutat ja päätät maksaa kolmen päivän vuokran päästäksesi eteenpäin. Yllättäen värkki vilauttaa lyhytaikaisen vuokran mahdollisuutta, mutta ilmoittaa sitten veloittaneensa sinulta kolmen päivän vuokran. Muutaman viikon kuluttua näet luottokorttilaskusta, että veloitus oli sittenkin vain päivästä. Palauttaessasi pyörän ystävällinen ohikulkija kertoo sinulle, että sinun pitää syöttää laitteen tulostama kortti ja tunnusluku vielä kerran koneeseen, jolloin se kuittaa sinulle pyörän palautuksen. Ohjeissa siitä ei sanota mitään.​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​ ​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Tanakka, teleskooppisesti pitenevä puoshaka kulki lopulta onnistuneesti snörpillä Styr&Ställ-pyörään sidottuna tarvikeliikkeestä veneeseen. Harkitsin kaupassa vakavasti myös Watskin taitettavan polkupyörän hankintaa.

Purjehdus jatkui provianttitäydennyksen jälkeen iltapäivällä Göteborgin saaristoa kohden.

Vänersborg – Trollhätta-kanava 24.-25.6.

Vastatuulipurjehdus Vänernillä koleassa kelissä (+12C aamulla) ja ajoittaisessa sateessa ei jäänyt mieleen varsinaisena purjehdusuramme tähtihetkenä. Dalbon silta suostui aukeamaan vasta pyydettäessä VHF:llä (kanava 9) päästäen meidät Vänersborgiin, jonka sataman sisäänajoa pyyhki reipas tuuli lahden yli. Sisällä altaassa keli kuitenkin rauhoittui, ja mooringline virittyi ystävällisen naapurin avustamana veneen peräknaapiin.

Ensimmäinen perähenkilö ja miehistö virittäytymässä juhannuksen viettoon Vänerborgin satamassa

Satamatoimisto ilmoitti olevansa kiinni juhannusaattona klo 12-16. Muutenkin paikkakunta näytti epäilyttävän hiljaiselta. Olimme spekuloineet sillä, pitäisikö ravintolaruokailua vartenjuhannusaatoksi olla etukäteen varattu pöytä, mutta totuus paljastui vähitellen aivan toisenlaiseksi. Koko kaupunki oli kuin neutronipommin jäljiltä: missään ei näkynyt ketään. Jälkeenpäin selvisi, että kaikki jättävät juhannuspyhinä kaupungin ja suuntaavat rannikolle. Systembolaget oli ollut kiinni koko päivän, ravintolat olivat kiinni, kaikki oli kiinni. Kaduilla harhaillessamme kysyimme mahdollista ravintolaa kolmelta tapaamaltamme seurueelta, joista kaksi oli mamu-taustaisia pizzerianpitäjiä, jotka olivat juuri sulkeneet ravintolansa. Kolmas toivotti muuten vain onnea toivottomaan etsintäämme. Käytyämme läpi viitisentoista suljettua ravintolaa suuntasimme rautatieaseman taksitolpalle. Vanhempi taksikuski raapi päätään eikä tiennyt mihin olisi meitä kuskannut. Taksikeskuksen virkaa ilmeisesti hoitanut daami soitti hotelleja kyseltyämme paikkakunnan jos ei parhaaseen, niin ilmeisesti ainoaan aukiolevaan hotelliin kysyäkseen ravintolan aukiolosta. Puhelu meni vastaajaan lisäten toivottomuuden tuntua ja säilykeillallisen todennäköisyyttä. Kolmannella yrittämällä Quality Hotel vahvisti ravintolansa olevan auki, joten sinne Trollhätta-kanavan toiselle puolelle ajoimme pirssillä syömään maittavaa juhannusillallista hotellimatkailijoiden seurassa. Muu jengi oli jo lopettelemassa; jäljelle jäimme me sekä varustuksesta ja muusta olemuksesta päätellen Braunschweigin tilintarkastusyhdistyksen Harley-Davidson -klubi joka jäi jatkamaan äänekästä menoa vielä meidän jälkeemmekin.

Aamukasilta aloitimme lopullisen laskeutumisen merta kohti Trollhätta-kanavalla. Ensimmäinen rautatiesilta nostettiin mastonpituuden mukaiseen korkeuteen ja siirryttiin kohti Trollhättania.

Aikanaan markkinasegmentoinnissa käytettiin huonosti käännettyä termiä valmistava teollisuus – täältä löytyy kanavan rannalta näkyvä esimerkki ei-valmistavasta teollisuudesta: Saab. Ohi ajettaessa tarina uutisissa vielä päivittäin muuttui: välillä löytyy jostain lisää rahoitusta, välillä taas on maksamattomien ostolaskujen vuoksi tuotantolinja pysähdyksissä.

Rautatiesilta nousee pyydettyyn täsmäkorkeuteen

Siltojen kanssa näytti olevan huomattavasti sekalaisempi käytäntö kuin Göta-kanavalla, jossa tieto kanavaa pitkin kulkevista selvästi välittyi aina seuraavalle sululle ja sillalle. Täällä oli vähän väliä huhuiltava VHF-llä siltoja, jotta saataisiin ne edes noteeraamaan, että joku on tulossa.

Trollhätta-kanavan maksu ei sisälly Göta-kanavapakettiin, vaan se maksetaan erikseen kolmannella sululla, jonne maksupiste on yllättäen siirretty edellisen sulun yläpuolella olevasta kanavakonttorista. Siellä kävimme tietysti ovia raapimassa vanhasta muistista. Missään tätä ei varsinaisesti kerrota, niin kuin ei montaa muutakaan asiaa. Opastaminen ja viitoittaminen eivät näytä olevan ruotsalaisten vahvimpia lajeja – eikä norjalaisten, kuten myöhemmin huomaamme. Maksupisteen uuden paikan suhteen meitä valisti sululla pyörinyt vanhempi herrasmies, joka kertoi olevansa eläkkeellä samaisen kanavansulun hoitajan hommista.

Alaspäin sulutus on täälläkin helppoa ja rauhallista puuhaa. Köydet kiinnitetään kanavan seinämässä oleviin lenkkeihin tai koukkuihin tai portaisiin, jos ei muuta osu kohdalle. Kun lenkki jää veden laskiessa korkeammalle, irroitetaan köysi ja siirretään se seuraavaan alempaan lenkkiin.

Tähtilippuun pukeutunut hevoinen rypsipellon laidalla

Kanavan kuudennella sululla odoteltiin pari tuntia katsellen, miten rahtilaivat suluttavat ja ohittavat toisensa eri suuntiin matkatessaan. Tarkkaan näkyy olevan mitattu se, minkä kokoinen laiva sulkuun mahtuu. Laesöstä kotoisin oleva tankkilaiva Lexus lienee yläkvarttiilissa: näytti ainakin siltä, että sen lisäksi sulun täyttämiseen tarvitaan vain pari hehtolitraa vettä.

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

Lexus suluttaa tarkasti

Kun veneitä on tähän mennessä kasaantunut siltojen taakse useampia kerrallaan, tässä kohtaa aina syntyy viimein pientä kisaa siitä, pääsee ensimmäisenä valitsemaan laituripaikan Göteborgin Lilla Bommenista. Nytkin sen suuntaisia yrityksiä nähtiin: kaksikin eri venettä yritti ohitusta avautuvalle sillalle lähdettäessä, siinä kuitenkaan
onnistumatta, koskapa s/y JULIA turbokoneineen ja nelilapaisine rusetteineen lähtee odotuslaiturista kuin telkkä pöntöstä komennon saatuaan. Lopullinen tappio tietysti tuli viimeisellä sillalla juuri ennen Göteborgia: takanamme olevat veneet mahtuivat kaikki 18 metrisen sillan alta tarvitsematta avausta. JULIAlle sitä nostettin vain toisesta poskesta juuri tarvittava määrä eli kolmisen metriä.

Isompien veneiden paikat olivat Lilla Bommenissakin kortilla, osittain siitä syystä, että kukaan ei ilmeisesti ohjaa eikä valvo veneiden saapumista ja laiturointia. Pidempien veneiden paikat keskimmäisessä laitureiden välisessä altaassa olivat pitkälti myös alamittaisten veneiden käytössä. Yritettyämme ensin ulomman laiturin vapaaseen paikkaan, josta mooring-line osoittautui katkenneeksi, meille onneksi löytyi matala ponttonin pätkä sisimmässä altaassa satamakonttorin edessä, jossa s/y Melinan försti olikin jo köysiä vastaanottamassa.

Göteborgin venesatama on aivan oopperatalon tuntumassa

Miehistö jätti hyvin suoritetun kanavapestin jälkeen meidät etsiytyen heti aamusta vaeltamaan kohti rautatieasemaa – kiitokset H:lle vielä jälkikäteenkin! Matka oli tehtävä jalan, koska muuta vaihtoehtoa ei aamulla ollut – tosin matkakin osoittautui lyhyeksi. Kaikki paikat olivat kiinni; esitteet ja infotaulu kertoivat kyllä sairaaloiden yms. yhteystiedot, mutta taksin numeroa ei mainittu missään tärkeiden numeroiden luettelossa. Myöskään verkosta ei löytynyt muuta kuin yksityisiä taksinumeroita, joihin kukaan ei vastannut.

Kantahenkilökunta ryhtyi asennoitumaan välipäivän viettoon huoltotoimenpiteiden merkeissä.

​

Jokaisen veneiijän haave: iso maailmanpyörä heti satama-altaan vieressä!

Töreboda – Sjötorp – Spiken 21. – 23.6

Törebodan kaupunki oli hiljainen, lähes koomassa. Ravintolat, sikäli kuin niitä oli, olivat kiinni, paitsi tietenkin jokunen pizzeria, joita yleensä löytyy pienestäkin kylästä puolisenkymmentä kaikissa Itämeren maissa. Osuimme lopulta thai-ravintolaan, joka osoittautui hyväksi sekä ruoan että asenteen osalta – lisäbonuksena tuli vielä nopeanpuoleinen wlan-yhteys.

Aamukahvia juodessa arvailimme, mitä viereisellä kentällä oli tuleva tapahtumaan: nurmikoita ajettiin, hiekan pintaa lanattiin tasaiseksi ja pöytien päälle pystytettiin sateen/päivänvarjoja. Arvasimme oikein: Törebodan eläkeläisten petankkiturnaus oli alkamassa heti aamusta. ​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​

​

Sitten lähdettiinkin alaspäin: 7 sulkua peräkkäin , noin 5 minuuttia per sulku, paljon rauhallisempaa menoa kuin ylöspäin sulutus. Riksbergissä odoteltiin se pakollinen puoli tuntia vastaantulevaa liikennettä.

​

Tyylinäyte saumattomasta yhteistyöstä alaspäin sulutettaessa

​

Suosikkisulkuvahtimme. Asiallinen, sopivasti asennetta.

Sjötorpissa, joka on viimeinen satama ennen Vänernin järveä, on kolmekin allasta, joissa voi pysähtyä yöksi. Sulkuvahti kysyy, mihin altaaseen aiotaan mennä, mutta unohtaa visusti kertoa, että alimmaisen sataman palvelut eivät enää sisälly Göta-kanavan hintaan. Muutenkin isommalle veneelle nihkeänkokoisen sataman hankalahkon kiinnittymisen jälkeen yllärinä tulee vielä satamamaksu 175 SEK, joka maksetaan karavaanareiden ja kauppareissulla pysäköivien autojen kanssa yhteiseen parkkiautomaattiin. Automaatti onnistui jo kolmannella yrityksellä tulostamaan jonkinlaisen tositteen suorituksesta. Loppunäytös näytellään luultavasti luottokorttifirman kanssa; luultavasti satamamaksu veloitettiin kortilta kolmeen kertaan. Käyttöliittymän suunnittelija ei ansaitse kunniamainintoja – miten voidaankaan yksinkertainen kolmen vaihtoehdon valinta ohjeistaa niin hankalaksi, että siinä on lähes mahdoton onnistua neljänkymmenen vuoden tietojenkäsittelykokemuksella ainakaan ensimmäisellä kerralla. Maksun suorituksen kävi myöhemmin tarkastamassa sama hehkeä neito, joka jätti mainitsematta alimman sataman erillismaksusta, ja jonka kuva on Göta-kanavan esitteessä, kysykää sulkuvahdeiltamme…

Rantakuppilan kalat osoittautuivat erinomaisiksi. Kadonneen signaalin metsästys jatkui: luvattu wlan-yhteys toimi vain ylimmässä altaassa, mitä tietenkään ei missään kerrota etukäteen.

Göta-kanava siis päättyy Sjötorpiin, josta avautuu Vänern-järvi. Välietappina järvellä olisi ollut kiva käydä Mariestadissa, jota näkemisen arvoiseksi mainitaan, mutta loogisen reitin sinne katkaisi meiltä tälläkin kertaa 18 metrin korkuinen silta. Siispä kiersimme edessä olevat saaret pohjoisen kautta ja suuntasimme kyyneleet silmissä sateessa kohti Läckön linnaa.

Läckön pienen sataman pehmeään pohjaan piirtelimme kölin kuvia jo edellisellä retkellä 40 senttiä pienemmällä syväyksellä, joten sinne ei ollut mitään asiaa. Maailmankiertäjäystäviemme vinkin perusteella etsiydyimme läheisen Spikenin kalastajakylän satamaan, jossa ainakin ensimmäisessä laiturissa on syväystä riittävästi. Siellä on myös useampi kilpaileva kalansavustamo ja kauppa, joista voi valita lähiruokaa tai muualta tuotua ja täällä jalostettua syötävää. Matkaa Läckön linnaan on parisen kilometria pitkin kärrypolkua läpi ruotsalaisen maalaismiljöön.

Linnassa vierailijalle kerrotaan suoraan, että esillä ei ole oikeata linnassa käytettyä kalustusta eikä muuta tavaraa, vaan esineistö on samaan aikakauteen periytyvää, mutta museoista ja muualta jäkeenpäin koottua. Itse linna on alunperin piispanlinnaksi rakennettuna ja myöhemmin kuninkaan linnana palveltuaan joutunut välillä pahasti rappiolle ja kunnostettu myöhemmin museoksi.

Yksityiskohtina paikallisella murteella esitetystä, meikäläisen hatarahkolla muumiruotsipohjalla tiukkaa keskittymistä vaativasta opastuksesta jäi mieleen se, että kun kunkku vaihtoi linnaa, tapetit kerättiin seiniltä mukaan. Muutenkin kallisarvoisinta materiaalia tuohon aikaan olivat tekstiilit; tiloja ei valitettavasti voitu esittää kaikkine kankaineen siinä kunnossa, kun ne aikanaan olivat. Joitakin kiitettäviä yrityksiä luoda mielikuvaa alkuperäisestä tunnelmasta oli kuitenkin kehitelty.

Toinen mieleenjäänyt yksityiskohta oli kaikkinainen aseiden esittelyn puuttuminen: yhtään miekkaa, pistintä, kivääriä tai tykkiä tai muuta sotimiseen liittyvää välinettä ei ollut varsinaisesti esillä. Painopiste oli ajankuvassa elämiseen liittyvien asioiden ja taiteen avulla.

Forsvik 20.6.

Motalasta ei lähdetty Melinan kanssa samaan lähtöön kisaamaan Vätternin ylityksessä, vaan jäätiin hoitamaan provianttitäydennystä kauppojen auettua viikonlopun jälkeen. Lievää haasteentynkää oli kyllä ilmassa, ja etulyöntiasemakin olisi ollut veneen kertoimien osalta taattu, mutta toisen osapuolen miehistö olisi kyllä tarjonnut tiukan vastuksen. Maltoimme kuitenkin hoitaa asiat ensin ja lähteä järvipurjehdukseelle vasta pari-kolme tuntia perässä. Väistelimme alussa vanhasta muistista notoorisen Motalan Matalan, jolle ystävämme M karautti veneensä viime reissulla kahdeksan vuotta sitten.

Järvenselkä vedettiinkin komeasti purjeilla: tiukkaa strekkiä, mutta kirjoittamatonta periaatettamme tinkimättömästi noudattaen yhdellä halssilla Karlsborgiin. Olimme jo enempiä ajattelematta ajamassa suoraan sillan eteen odottamaan avausta, kun odotuslaiturista huikattiin meille valistuksen sana. Ruotsin lipun alla purjehtiva suomalaisseurue, jonka olimme tavanneet jo Memissä ja Söderköpingissä, ilmoitti ystävälliseen sävyyn, että tässä kaikki muutkin jonottavat samaa avausta vielä varttitunnin. Silta kuului sarjaan ”avataan tasatunnein, vaan ei klo 12, 13 eikä 16”, jonka logiikkaa emme onnistuneet selvittämään, mutta se oli käytössä monessa paikassa.

​

Forsvikin yhdistetty sulku- ja palvelurakennus, satama taustalla

Otimme paikkamme jonossa ja siirryimme kevyessä vastaisessa naftapasaatin voimin seuraavalle järviosuudelle, joka päättyi Forsvikin sulku-siltayhdistelmään.Kello oli jo neljä, joten teimme meiltä niin helposti onnistuvan yksimielisen päätöksen jäädä sulun alapuolelle pieneen vieraslaituriin ja hyödyntää sen varsin asialliset palvelut: suihkut ja pesukone/kuivausrumpu-mysteerio, joka sekin sisältyy kanavamaksuun. Tällä kertaa söimme taas veneessä, mutta sulun ja sillan toisella puolella olisi ollut vaihtoehtona sympaattinen, yksityisresidenssin alakertaan rakennettu kahvila-ravintola. Satama oli mukavan rauhallinen, etenkin kun wlan-yhteys ei täälläkään ollut käytössä, mutta siihen olimme jo alkaneet tottua.

Tai oikeasti emme edes alkaneet tottua – nettiaddiktion vieroitusoireet olivat edelleen puistattavia. Miehistössämme oli vain kolme henkeä, mutta tietoliikennevarustukseemme kuului viisi internet-puhelinta, kaksi kannettavaa tietokonetta ja kaksi iPadia. Normaalisti kun internet-yhteys oli saatavilla, se otettiin alas ennenkin kehumallani antennivahvistimella eli karhuylettimellä (www.bearextender.com) ja jaettiin muille laitteille langattomasti yhden koneen toimiessa wlan-tukiasemana. Kinaa ei syntynyt juuri mistään, koska käden ulottuvilla oli aina laite, jolla voi helposti tarkistaa verkosta, miten asia oli (siellähän kaikki on tunnetusti totta ja oikein). Paikallisverkkoamme käyttivät välillä muutkin veneet huomattuaan sen avoimeksi, mutta eipä se siitä huomattavasti hidastunut. Jossain satamassa emme ylettäneet maasähköön, jolloin huomasin verkkolaturihässäkkämme vetävän invertterin kautta 16 ampeeria virtaa akuista, eivätkä silloin vielä kaikki laitteet olleet latauksessa.

Forsvikin sulku on pinnoiltaan rouheampi kuin muut, mutta

vastaavasti sulkuvahdin käsiala on myös rauhallisempi

Forsvikin sulun jälkeen oltiinkin aamulla kanavan korkeimmalla osuudella yli 91 metrissä – mahtaako muualla maailmassa päästä näihin korkeuksiin veneellä? (Joo, kvG, mutta kun yhteydet ei pelaa…) Mutkittelevalla Vikenin erämaajärviosuudella näkyy paikoin kivipengerryksiä ja -pollareita, joilta laivoja ja proomuja on varpattu hartiavoimin ja ties millä härillä ja hevoisilla silloin kanavan kulta-aikoina. Lievä paniikki sai välillä vallan kapeimmissa kohdissa, joissa vielä varoitellaan rannan loivaa pengerrystä. Jotenkin en koko kanavan aikana – varsinkaan pohjakosketuksen jälkeen – tottunut siihen, että vettä on kölin alla kaiken aikaa vähemmän kuin metri.

Tåtorpissa taas odoteltiin parikymmentä minuuttia sillalla ja sululla vastakkaissuuntaista liikennettä. Odotukset eivät Göta-kanavalla olleet missään pitkiä, yleensä reilusti alle puolen tunnin pysäkkejä, jolloin oli mukava pysäyttää kone, sitaista köydenpätkä odotuslaiturin pollariin, nauttia evästä, ihmetellä maisemia ja kiteyttää yksinkertaisia ajatuksia helmeileviksi aforismeiksi.

Sulutusta Tåtorpissa tulojärjestykessä.. Kukkalaatikot ovat pikantti yksityiskohta, joka tuskin menisi meikäläisistä turvallisuustarkastuksista läpi

Vassbackenissa pidettiin aivan vapaaehtoinen lounastauko, taas yksimielisen päätöksen tuloksena. Lounaan jälkeen kantamiehistö muisteli samassa laiturissa kahdeksan vuotta sitten suoritettua operaatiota, jossa kaverin veneestä irroitettiin wc:n ja septitankin välinen putki, poistettiin siinä ollut tukkeuma ja asennettiin putki takaisin paikoilleen. Rutiininomainen huoltotoimenpide kesti lokikirjojen mukaan kolmisen tuntia, jona aikana miehistön naisketju istui varjossa tammen alla juoden viileää valkoviiniä ja keskustellen henkevästi, ehtien vielä kylpeä tunnin verran läheisessä uimahallissakin.

Periaatteessa kyseisessä venetyypissä putken irroitus ei pitäisi olla kohtuuttoman aikaavievä operaatio, mutta tässä yksilössä septitankin päälle oli asennettu vesikeskusämmityksen putkiston jakotukki ynnä muuta asiaan kuuluvaa rompetta. Viemäriputkiin käsiksi pääseminen vaati sitkeyttä, notkeutta ja akrobatiaa, mutta sitähän kyseisen veneen miehistön urheilijapojista löytyi. Järeän letkun pujottelu takaisin paikoilleen syvällä veneen pohjalla erilaisten köysiviritysten avulla oli aikaavievä yhdistelmä vapaasti assosioivaa brainstormingia ja sen tulosten saumatonta toteuttamista. Miten menikään amerikkalainen määritelmä matkapurjehdukselle: fixing your boat in exotic locations…

​

Kuninkaallinen lateraaliviitta, malli pulloharja

Päivämatka päättyi jännittämiseen Törebodan junasillan avaamista: myöhästyminen olisi vaatinut tunnin odottamisen paikallaan virtaavassa kanavassa paikassa, jossa ei ollut odotuslaituria tällä kohdalla. Niukasti, mutta kuitenkin vihreiden valojen palaessa rantauduimme Törebodan puolelle etsimään illallispaikkaa.