Nyborg – Marstal, Ærø 16.-17.7.

Nyborg on Ison-Beltin sillan länsipään eteläpuolella sijaitseva vierassatama. Isomman ulkoaltaan ympärillä on kerrostaloja, joiden lasitetuilta parvekkeilta seniorikansalaiset seuraavat veneilijöiden touhuja. Sisemmässä altaassa on ahtaampaa, mutta mukavampi tunnelma. Tiukka taskuparkki sight-seeing -laivan ja toisen huviveneen välissä kävi vielä ahtaammaksi, kun ilmeni, että laiva seilasi ilman springejä metrin pari edestakaisin laiturissa.

Nyborgin sisäallasta

Laiturin vieressä olevasta kalliinpuoleisesta rantakuppilasta sai tarvittaessa avainkortin palvelurakennukseen, joka myös on aivan tuntumassa. Kortilla saa ovet auki, mutta suihkuun tarvitaan poletteja. Niitä saa oven ulkopuolelta automaatista, jota ensi näkemältä luulee vain ohjekyltiksi.

Automaatti se on: V-kirjaimen vieressä on rako, johon pudotetaan kolikko. Alhaalla on luukku, johon poletti putoaa.

Myös kaupungin keskusta on vain kadunylityksen päässä. Provianttitäydennys viineineen (hyviä tarjouksia) haettiin muutaman sadan metrin päästä Kvicklystä. Illallisravintolaa haettiin haahuilemalla tihkusateessa pitkin Nyborgin katuja ilman päämäärää. Vahingossa löytyi Østervemb, joka saakin sitten kunniamaininnan ylläpitämässämme Guide Nokian -luettelossa: ruoka, palvelu, asenne ja miljöö olivat linjassa tarjoilijan valitsemia viinejä ja musiikkia myöten. Myös hinta oli laatuun nähden varsin kohtuullinen.

Nyborgista jatkettiin naftapasaatilla Langelandin saaren länsipuolta alaspäin kevyeen vastatuuleen ja solmun-puolentoista vastavirtaan. Vastatuuli yltyi vähitellen, mutta viime mutkassa päästiin jo muutama maili purjeillakin seuraavan yöpymissataman tuntumaan.

​

Tanskalainen turvavesiviitta, malli puuterihuisku

Marstalin kylässä Ærøn saarella on hyvin hoidettuja parisataa vuotta vanhoja taloja kukkaistutuksineen idyllisenä kyläyhteisönä mukulakivikatujen varsilla. Rannassa pitkän aallonmurtajan takana on iso venesatama paikalla, jossa aikoinaan oli töijattuna kymmeniä purjelaivoja kerrallaan.

Venesatama on kaksiosainen: kapean rantaan ja pitkään aallonmurtajaan rajoittuvan lahden alussa on rupisia laitureita, joissa on teksti ”min 20 m”. Koska mitään valvontaa tai ohjausta ei täälläkään ole, nämäkin paikat täyttyvät iltaan mennessä erikokoista huviveneistä. Satamaisännän hulppea konttori kyllä löytyy laiturilta, mutta hän on tavattavissa siellä aamupäivällä klo 10-11. Ajankohta tuntuu matkapurjehtijan normaalia päivärytmiä ajatellen aika erikoiselta, mutta on osoittautunut yleiseksi käytännöksi tanskalaisissa satamissa.

​

Tyyriin näköinen satamakonttori, mutta enimmäkseen suljettu

Peremmällä altaassa on kymmenkunta paaluin varustettua laituria, joissa on eri levyisiä ja -pituisia paikkoja. Tulija saa itse arvata syvyyden, leveyden ja pituuden, johon veneensä saa sopimaan. Viimeisen laiturin päässä on isompi pyöreä lava, jonka ympäri kiertävillä paikoilla paalut ovat selvästi leveämmällä. Päätämme kiinnittyä sinne, mutta tökkäämme laitureiden välissä pohjamutaan kaiun näyttäessä puoltatoista metriä. Nopea arviointi laitureiden venevalikoimasta ei paljasta yhtään varmaa tapausta, jolla olisi yli kahden metrin syväys. Mielikuva madaltuvaan mutaan jäämisestä 10 m/s suoraan satamaan puhaltavassa tuulessa riitti motivoimaan välittömän poistumisen takaisin sataman syvempään alkupäähän. Päädymme kerrospysäköinnin sijasta Saebyssä harjoiteltuun ratkaisuun ensimmäisen laiturin paalurivin ulkopuolelle nojaamaan ulommaiseen paaluun. Springien avulla kahteen perättäiseen paaluun ja laituriin viritettynä s/y JULIA pysyi tuulessakin yllättävän vakaasti parin vaakasuoraan viritetyn fendarin varassa keulan nojatessa pallofendarin välityksellä laituriiin. Illan tullen satamaisäntä ilmestyi rahastamaan 160 DKK:n suuruisen satamamaksun, josta hän näppärästi tulosti kuitin ja kaiteeseen kiinnitettävän tarran vyössään roikkuvalla tulostimella.

​

Jatkuvaa säpinää satamassa.

​

Syvyystieto löytyy laiturilta – mutta vain rannasta käsin nähtynä

Marstalin uljas historia laivanrakennus- ja purjehdusperinteineen aukeaa vasta vierailulla Søfartsmuseumissa. Telakka on rannassa vieläkin, mutta 1800- ja 1900-luvuilla siellä rakennettiin uskomaton määrä purjealuksia, joilla kuljetettiin tavaraa säännöllisillä reiteillä Itämeren, Newfoundlandin, Brasilian, Arkangelin ja Välimeren maiden välillä. Museo kertoo laivoista ja niiden tekijöistä, tekotavoista, työkaluista, elämästä aluksilla, varhaisista purjealuksista viimeisimpiin moottorilla kulkeviin laivoihin. Syntyy vaikutelma siitä, että jokaisesta telakalla rakennetusta aluksesta on matkan varrella tehty pienoismalli sekä pulloon että vähän isommassa koossa ja maalattu taulu tai kaksi. Viime vuosisadan puolelta löytyy tietysti myös valokuvia. Kerrassaan suositeltava käyntikohde merenkulun historian ystäville.

Marstalin merenkulkumuseo rantakadulla

Paikallisisten veneiden saalingeissa näkyi yleisesti Liettuan lippuja. Pohdimme selitystä tähän, kunnes törmäsimme turistitoimistoon, jonka ovenpielessä oli ristissä Tanskan ja Liettuan liput. Kysymykseen tuli selkeä selitys: keltaviherpunaraitainen lippu on alunperin Ærøn saaren tunnus, samaan tapaan kuin Bornholmilla on oma lippunsa. Yhtäläisyys myöhempään Liettuan lippuun on pelkkä yhteensattuma.

Paikallinen lippu on näkyvästi esillä saaren veneissä

Illemmalla lisättiin ravintolaoppaaseemme vielä yksi maininta Den Gamle Vingaardista, joka ohikäveltynä näytti kaljaterassilta, mutta kun sade taas kerran ajoi meidät sisälle, totesimme paikan viihtyisäksi ja palveluasenteeltaan erinomaiseksi. Keittiöstä kannettiin eteemme merianturaa, savulohta, rapuja, grillattua vuohenjuustoa ynnä muuta kohtuuhintaista apetta ja viiniä, emmekä keksineet kokonaisuudesta oikeastaan mitään muuta valittamisen aihetta kuin sen, että ulkona taas satoi.

​

​

Marstalin vanhempaa arkkitehtuuria

​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​​
​

Tässä on jotain tuttua – ainakin valtakunnallisen matkapurjehdusyhdistyksemme jäsenille

Advertisement

Sejerø 13.-14.7.

Sejerøn saaren satamaan ajettaessa koko sivutuulipurjehduksen ajan vähitellen voimaa kerännyt itätuuli nousi 10-12 m/s puuskiin. Norjalaisen yr.no -sivuston ennuste ”laber bris 6-8 m/s” koillisesta osoittautui vaatimattomaksi arvioksi. Myöhemminkin osoittautui, että yr.no ennustaa ilmeisesti maatuulia, jotka saa rannikolla ja merellä kertoa kahdella. Tuuli kääntyi idästä vähän kaakon puolelle ja yltyi yöllä ja aamulla pyörittämään suojan puolelle saarta takilaa ravistelevia 15 m/s sutareita. Mitä lie merellä tuullut – keskemmällä pientä saarta sadevaatteissa, saappaissa ja huppu silmillä tallustaesssa satoi rankasti vaakasuoraan ja tuuli heitteli tavalla, joka viittasi jonnekin 15-20 sekuntimetrin lukemiin. Valokuvia ei otettu, koska kameralaukkua ei voinut ottaa edes mukaan moiseen pesukoneeseen, kuvaamisesta puhumattakaan. Kävimme toteamassa saaren kauppamuseon suljetuksi ja valumassa ison lätäkön vettä pienen supermarketin lattialle.

Kauppareissun varrella tarjoutui ilahduttava mahdollisuus ostaa lähiruokaa: tien varressa oli katettu lava, jolla oli kilon pusseja uusia perunoita ja lipas, johon voi jättää maksuksi pyydetyn kymmenen kruunun kolikon. Seinässä oli yhteystiedoilla varustettu lappu, jossa mainostettiin muitakin kasvistuotteita olevan saatavana peremmältä.

S/y JULIA nojaili raskaasti aallonmurtajalaituriin. Ylimääräisen välipäivän vietto meni sadevaatteita kuivatellessa rattoisasti. Onneksi akut oli ladattu, koskapa sähkötolpasto pimeni aamupäivällä jo toistamiseen. Arvailtiin, miten päin ja paljon navakka itätuuli vaikuttaisi vuoroveden korkeuteen – toistaiseksi hissi kulki suunnilleen normaalissa alle puolen metrin hahlossa.

Klart.se -sivuston ilmanpainekartta kertoo selkeästi säätilan taustan: kaikki on englantilaisten syytä, sieltä sinkoili koko matkan ajan matalapaineita, jotka pyörittivät jatkuvasti sateita Kattegatille ja eteläiselle Itämerelle

Laiturisähköjen lisäksi myös rannan kioski oli pimeänä, eikä kauppias siksi voinut paistaa leipää. Erittäin tilavien ja toimivien suihkutilojen ovella oli lappu: ei kuumaa vettä. Sähkömies näkyi hääräilevän kaappeja ruuvaillen, joten ainakin asialle tehtiin jotain – ja kuumaa vettä oli saatavana taas myöhemmin päivällä.

Olihan aikaa päivittää ja kuvittaa sivustoa, paitsi että myös TDC:n langaton verkko oli pimeänä. Sen sai toimimaan puolisen tuntia kerrallaan vakuuttamalla epäluuloiselle satamakapteenille aina uudelleen, että WLAN-purkki pitää käynnistää katkaisemalla siitä hetkeksi sähköt. On uskomatonta, miten monessa satamassa verkko on vain pystytetty ja jätetty oman onnensa nojaan ilman, että kukaan siellä tietää siitä yhtään mitään.

Päätimme käydä joskus toisenkin kerran Sejerøssä vähän paremmassa säässä – if any.

Toisena aamuna Sejerøllä oli hetken poutaa.

Sejerøn jälkeen tehtiin reissun kokonaisaikataulun vaatima päätös jättää tällä tuuliennusteella Vähä-Beltin kierros toiseen kertaan ja suunnata etelään pitkin Iso-Beltin salmea. Kaakkoistuuli kuljetti veneen ripeästi Sjaellandin länsiluoteiseen kärkeen, kääntyi siellä lounaaseen ja hyytyi lopulta tyystin. Sitä ennen ehdimme jopa luovia muutaman siivun, mitä ei tapahdu kovin usein, koska käsityksemme mukaan vastatuuleen purjehtiminen on seurausta väärästä reitinvalinnasta. Loppumatka Ison-Beltin kuulun silllan pielessä sijaitsevaan Nyborgin satamaan meni puolentoista solmun vastavirrassa hiljakseen maksutonta norjalaista dieseliä poltellen.

Ison-Beltin riippusilta on vaikuttava tekele. Alituskorkeus on 65 metriä eli yli kolme kertaa s/y JULIAn maston korkeus

Saeby – Grenaa 11.-12.7.

Saeby:tä suositteli Skagenissa norjalaisnaapuri, jolla itsellään oli Najad neljäkutonen 2,3m syväyksellä, joten paikka vaikutti mahdolliselta. Monet Tanskan mielenkiintoisen näköiset pienemmät satamat on hyviin karttoihinkin merkitty vain kahden metrin syväyksellä. Matkaa oli kevyelle tuulelle sopivat kolmisenkymmentä mailia. Muutaman metrin vaihtelevassa sivuvastaisessa tasaisella vedellä auringon paistaessa lämpimästi ei tarvinnut käynnistää konetta, vaikka vauhti putosi välillä kolmeen solmuun, ennenkuin tuuli Fredrikshavnin edessä hyytyi vähäksi aikaa täysin viritäkseen vielä loppumatkaksi uudelleen.

Kolme kerrosta jättää vielä vähän tilaa liikenteelle

Saeby:n satamassa oli tietysti täyttä kolmelta iltapäivällä, ja olematon liikenne ulkopuolella viittasi taas siihen, ettei paljonkaan vaihtoa ollut aamupäivällä tapahtunut. Sivukiinnityspaikoilla oli kolme kerrosta, eikä enempää ollut kulkua rajoittamatta järkevää lisätä; paalupaikkoja oli vapaana, mutta pääasiassa vain alle neljä metriä leveitä. Siihen aikaan kun näitä paaluja juntattiin, neljä metriä lienee ollut varsin harvinainen leveys huviveneelle. Yksi paalurivien päätyjen ulkopuolella olevista epävirallisista paikoista oli ilmeisesti juuri vapautunut – siihen kiinnittyminen reippaassa tuulessa oli mielenkiintoinen manööveriharjoitus. Paalupaikoissa oli kahdet tolpat; idea on virittää vene ulompaan paaluun ja laituriin kiinnitetyillä köysillä vinottain nojaamaan sisempään tolppaan poikittaisen fendarin kanssa siten, että keulan saa riittävän lähelle laiturin päätyä rantaankulkua varten. Lisäksi pitää ottaa huomioon noin puolen metrin vuorovesivara kiinnitysköysissä – laiturikin on paalutettu pohjaan kiinni. Vuoroveden tilan ja suunnankin näkee arviolta paalujen vesirajaa tarkkailemalla.

Luova ratkaisu kiinnittymiseen paalujen ulkopuolelle

Pakollisten rättikauppojen lisäksi rannassa on ravintola, joka mainostaa näiden leveysasteiden suurinta kala- ja äyriäisbuffetia, elintarvikeliike ja kalansavustamon myymälä, jonka tuoreena savustettu voikala ei voi olla tästä maailmasta. Sähkö, vesi ja suihkut sisältyvät satamamaksuun niin kuin pitäisi olla joka paikassa – ei tarvitse arvailla, mitä kolikoita tai rahakkeita tarvitaan ja kuinka paljon.

Maailman paras savustettu voikala asuu täällä

​

Aina mahtuu vielä yksi

Viehättävä kylä ja toimiva satama jätettiin hyvissä fiiliksissä aamulla heti viiden jälkeen, koska edessä oli pidempi legi Grenaan satamaan. Meillä oli Tanskan osalta mukana vain Ruotsista ostettu Tanskan eteläosat ja Kielerbuchtin kattava saksalainen kartasto satamakirjoineen, joten Jyllannin satamat jouduttiin keksimään Kattegatin yleiskortilta kyselemällä ja verkkosivustojen kautta. Siihen tarkoitukseen löytyikin kuukkelin kautta varsin toimiva tanskalainen palvelu osoitteessa [ http://www.dendanskehavnelods.dk/ ]. Käyttö tietenkin edellyttää verkkoyhteyden toimimista, mikä on ainakin wlanin kautta käytännössä täysin sattumanvaraista.

Kuudenkymmenen mailin siirtymään varattiin vähintään kymmenen tuntia aikaa, mutta reipas sivuvastainen kuljetti s/y JULIAn karvan alle kahdeksan solmun keskinopeudella Grenaan edustalle kahdeksassa tunnissa. Suolavesi tietysti roiskui vähän väliä hipiälle Kattegatin ristiaallokossa, mutta olivathan kannet puhtaat pääskysenjäljistä perille tultaessa.

Ruuhkaisten satamien rantautumisongelmat johtuvat osin siitä, että satamaisännän rooli näyttää näillä vesillä olevan vain rahan kerääminen. Minkäänlaista ohjausta tai valvontaa ei laituripaikkojen käytölle ole. Satamakirjat ja verkkosivut kertovat jotain suuntaa antavaa laitureista, syväyksistä ja pituuksista. Ansiokkaan norjalaisen satamaoppaan iPad-versiossa kehotetaan aina kysymään vapaanaolevista paikoista satamaisännältä, mutta useimmissa näkemissämme satamissa isäntä päivystää tunnin tai kaksi päivässä ja on muun ajan kateissa. Välimereltä tuttuja marineroja ei ole nähty missään; jos joku auttaa kiinnitysköysien kanssa, on se ystävällinen naapuriveneilijä.

Muutenkin omatoimisuus on valttia. Opasteissa ja kylteissä on säästetty: ikäänkuin odotetaan kaikkien tietävän, missä mitäkin on. Jos jossain palvelurakennuksen seinällä kehotetaankin asioimaan satamakonttorissa, ei siellä ainakaan kerrota, kumpaan suuntaan pitäisi satama-allasta lähteä kiertämään konttorin löytääkseen. Jos löytyy ovi, jossa lukee ”toimisto”, on se luultavasti paikallisen pursiseuran suljettu konttori.

Grenaassa, kuten näissä satamissa yleensäkin, on satamakonttorin edessä muutama myöhemmin tehty paikka suuremmille veneille, mutta suurin osa vieraspaikoista on paalujen välissä. Lisäksi aallonmurtajan kylkeen on tehty laituri, jonka sisäänajoon on selvästi merkitty sama asia, joka näkyy satamaoppaiden ohjeissa: vain vähintään 13-metrisille veneille. Paikat ovat lähes täynnä, osin parissa kerroksessa; noin puolet veneistä on pienempiä, jotka mahtuisivat mainiosti paalujen väliinkin. Välissä olevan vapaan paikan lyhentää saksalaisveneen perään kiinnitetty kumivene noin kolmella metrillä.

Ainahan se paikka jotenkin järjestyy, mutta siihen liittyy paljon turhaa sähläystä, jonka satamaisäntä voisi vähällä valvonnalla poistaa. Aikainen saapuminen, röyhkeys ja välinpitämättömyys ovat selvästi yhdessä toimivia vaihtoehtoja, mutta hyvää fiilistä ne eivät edistä.

Tanskalaisten innostus automaatteihin ja ”älykortteihin” muistetaan jo takavuosien Anholtin saaren käynniltä: siellähän sai satamamaksua vastaan käteensä kortin suihkua varten. Suihkuhuoneen seinällä oli rivi laatikoita, mutta ei tietoa siitä, mikä laatikko ohjaa mitäkin suihkua. Laatikoissa oli erilaisia nappuloita ilman ohjeita niiden käytölle. Painelemalla nappuloita epämääräisessä järjestyksessä osallistui arpajaisiin, jossa pääpalkintona oli lämmin suihku.

Kanssaveneilijä äimistelee Grenaan itsepalveluautomaattia. Ainoa ohje kertoo, että rahat koneesta tyhjennetään yöksi.

Grenaassa homma toimii siten, että saapuessasi kolmelta iltapäivällä löydät rannasta tosi asialliset pesutilat, joiden suihkut toimivat älykortilla. Sen saa ohjeiden mukaan satamakonttorista. Satamakonttori on kiinni, aukioloaika 17-18. Pestyäsi omassa veneessäsi päivän suolapärskeet (Kattegat on huomattavasti suolaisempi kuin Itämeri) yrität vihdoin viiden jälkeen maksaa satamamaksun konttoriin, jolloin isäntä osoittaa sinut konttorin vieressä olevalle pankkiautomaatille. Se osoittautuu itsepalvelukoneeksi, jolla on mahdollista maksaa satamamaksu ja lunastaa panttia vastaan älykortteja, kunhan on aikansa opiskellut jonkun paikallisen käyttöliittymätieteen riemumaisterin kehittämää valikkohässäkkäluomusta kymmenine vaihtoehtoineen. Laite myös palauttaisi älykorttien pantit aamulla, jos siinä sattuisi olemaan silloin rahaa sisällä.

Kysyin isännältä, miksi missään ei esimerkiksi lue, että kyseinen jokseenkin pankkiautomaatin näköinen laite liittyy satamapalveluihin. Vastaus tuli tinkimättömällä tanskalaislogiikalla: jos siinä kerrottaisiin, mihin tarkoitukseen se on, sehän olisi aina rikki!

​

Grenaan pienvenepuoli maalta nähtynä

Skagen 9.-10.7.

Risørin sisäallas aamulla

Viimeiset Norjan kruunut törsättiin latteen, josta ymmärtäväinen barista vielä antoi yhden puuttuvan lantin alennusta. Kuuden jälkeen iltapäivällä irroitettiin köydet ja jätettiin Norjan rannikko todeten, että kannatti käydä.

Hieno lenssi- ja slööripurjehdus yön yli Risøristä Skagerrakin halki Tanskan puolelle meni kuten ylitykset monesti aiemminkin: liian nopeasti. Alkumatkan sateen tauottua tuuli nousi ja kääntyi sopivasti sivummalle, jolloin nopeutta tuli rutkasti lisää. Arvioidun myöhäisen aamupäivän sijaan olimme Tanskan pohjoiskärjen reittipisteellä jo seitsemän pintaan aamulla.

Tiedettiin, että sesonkin on alkanut, mutta aivan tätä ei osattu kuvitella: veneitä tuli sataman ulkopuolella jonona vastaan, mutta silti sisällä kolmessa altaassa oli lähes totaalisesti ajolähtö, pesät täynnä. Veneitä oli sivukiinnityspaikoilla neljässä kerroksessa, sisäaltaissa vallitsi täysi bordelli: ponttoneissa oli ryppäittäin veneitä ja altaan reunoissa veneitä vieri vieressä peräankkurit jossain keskellä allasta ristissä. Taas kerran olimme menneet samaan halpaan: lauantaiaamu täällä norjalaisten Tallinnassa oli sittenkin eri juttu kuin muut viikonpäivät: vaihtuvuus oli jokseenkin olematonta.

Tiivis norjalaispaketti Skagenin keskialtaassa

Onneksi kalalaivoja vastapäätä polttoaineaseman vieressä oli vapaana s/y Julian mittainen laiturinpätkä, josta ilmeisesti oli juuri lähtenyt kerralla koko nippu veneitä aamun lounaistuulen turvin kohti Norjaa. Vieressä oli vielä nelikerroksinen kakku, jossa ei oltu vielä edes hereillä. Pysäköimme huolellisesti kivilaituriin runsain fendarein ja springein, koska puolen tunnin sisään kylkeen tuli odotetusti pari kerrosta veneitä ja myöhemmin vielä kolmas. Norjalaisnaapuri Ruotsiin liputetussa Najad 46:ssa vahvisti tilanteen: norjalaiset tulevat Skageniin lomalle pariksi viikoksi ja lähtevät sitten takaisin.

Veneitä oli enemmän kuin kiinnityspisteitä

Syykin oli ilmiselvä, olimmehan Risørissä käyneet norjalaisessa viinamonopolissa, tosin vain uteliaisuuttamme katsastamassa hintalappuja. Skagenissa oli tallinnan tapaan provianttikauppoja, jossa ei myyty muuta kuin juomia, pääasiassa alkoholipitoisia. Norjan lippuja oli altaissa kuin ruotsalaisia Maarianhaminan länsisatamassa; jengi roadasi viiniä ja olutta veneisiin laatikkotolkulla aivan kuin suomalaiset Erikssonin kaupasta Piritassa.

Ei ne nyt niiin huonot olleet, että tarvitsisi englanniksi mainostaa…

Naapurit suuntasivat aamulla tiukkaan etelälounaiseen kohti Laesøn saarta; me päätimme pitää sunnuntaina huolto- ja lenkkipäivän. Kierrettiin myös Skagenin kävelykadut ja seurattiin menoa laitureissa, jotka vähitellen alkoivat vapautua jonkinlaiseen normaalitilaan, jossa joku paikka on vapaanakin. Pesutornit pyörivät tanskalaisella kolikkorahalla ja puhdasta pyykkiä taiteltiin Julian elfa-koreihin.

Iltapäivälenkki vei hiekkarannan vesirajaa pitkin kohti Tanskan pohjoiskärkeä, jossa on maantien päätteeksi museoituja bunkkereita, majakka, parkkipaikka ja ravintola. Jengiä tulee autoilla, fillareilla, moottoripyörillä ja jalan taivastelemaan Kattegatin ja Pohjanmerelle aukeavan Skagerrakin kohtaamista. Näköala on kieltämättä hieno ja erikoinen – valitettavasti kameraa ei ollut mukana.

​

​

Toast Skagenia on rantaravintoloista turha etsiä. Sehän on ruotsalaisen keittiömestarin joskus viime sotien jälkeen keksimä ruokalaji, jonka tekijä nimesi paikkakunnan mukaan, mutta jolla ei varsinaisesti ole mitään varsinaista tekemistä paikallisen ruokakulttuurin kanssa. Mutta muuten tarjolla oli erinomaista tuoretta kalaa ja muuta merenelävää kohtuulliseen hintaan. Venelaitureiden ja toiselle puolelle kiinnittyneiden isojen kalastuslaivojen välissä oli rento ja mukava fiilis – edellyttäen, että persoonallisuus kestää kuunnella Disneyland-jazzia kaiken iltapäivää.