Nyborg on Ison-Beltin sillan länsipään eteläpuolella sijaitseva vierassatama. Isomman ulkoaltaan ympärillä on kerrostaloja, joiden lasitetuilta parvekkeilta seniorikansalaiset seuraavat veneilijöiden touhuja. Sisemmässä altaassa on ahtaampaa, mutta mukavampi tunnelma. Tiukka taskuparkki sight-seeing -laivan ja toisen huviveneen välissä kävi vielä ahtaammaksi, kun ilmeni, että laiva seilasi ilman springejä metrin pari edestakaisin laiturissa.
Nyborgin sisäallasta
Laiturin vieressä olevasta kalliinpuoleisesta rantakuppilasta sai tarvittaessa avainkortin palvelurakennukseen, joka myös on aivan tuntumassa. Kortilla saa ovet auki, mutta suihkuun tarvitaan poletteja. Niitä saa oven ulkopuolelta automaatista, jota ensi näkemältä luulee vain ohjekyltiksi.
Automaatti se on: V-kirjaimen vieressä on rako, johon pudotetaan kolikko. Alhaalla on luukku, johon poletti putoaa.
Myös kaupungin keskusta on vain kadunylityksen päässä. Provianttitäydennys viineineen (hyviä tarjouksia) haettiin muutaman sadan metrin päästä Kvicklystä. Illallisravintolaa haettiin haahuilemalla tihkusateessa pitkin Nyborgin katuja ilman päämäärää. Vahingossa löytyi Østervemb, joka saakin sitten kunniamaininnan ylläpitämässämme Guide Nokian -luettelossa: ruoka, palvelu, asenne ja miljöö olivat linjassa tarjoilijan valitsemia viinejä ja musiikkia myöten. Myös hinta oli laatuun nähden varsin kohtuullinen.
Nyborgista jatkettiin naftapasaatilla Langelandin saaren länsipuolta alaspäin kevyeen vastatuuleen ja solmun-puolentoista vastavirtaan. Vastatuuli yltyi vähitellen, mutta viime mutkassa päästiin jo muutama maili purjeillakin seuraavan yöpymissataman tuntumaan.
Tanskalainen turvavesiviitta, malli puuterihuisku
Marstalin kylässä Ærøn saarella on hyvin hoidettuja parisataa vuotta vanhoja taloja kukkaistutuksineen idyllisenä kyläyhteisönä mukulakivikatujen varsilla. Rannassa pitkän aallonmurtajan takana on iso venesatama paikalla, jossa aikoinaan oli töijattuna kymmeniä purjelaivoja kerrallaan.
Venesatama on kaksiosainen: kapean rantaan ja pitkään aallonmurtajaan rajoittuvan lahden alussa on rupisia laitureita, joissa on teksti ”min 20 m”. Koska mitään valvontaa tai ohjausta ei täälläkään ole, nämäkin paikat täyttyvät iltaan mennessä erikokoista huviveneistä. Satamaisännän hulppea konttori kyllä löytyy laiturilta, mutta hän on tavattavissa siellä aamupäivällä klo 10-11. Ajankohta tuntuu matkapurjehtijan normaalia päivärytmiä ajatellen aika erikoiselta, mutta on osoittautunut yleiseksi käytännöksi tanskalaisissa satamissa.
Tyyriin näköinen satamakonttori, mutta enimmäkseen suljettu
Peremmällä altaassa on kymmenkunta paaluin varustettua laituria, joissa on eri levyisiä ja -pituisia paikkoja. Tulija saa itse arvata syvyyden, leveyden ja pituuden, johon veneensä saa sopimaan. Viimeisen laiturin päässä on isompi pyöreä lava, jonka ympäri kiertävillä paikoilla paalut ovat selvästi leveämmällä. Päätämme kiinnittyä sinne, mutta tökkäämme laitureiden välissä pohjamutaan kaiun näyttäessä puoltatoista metriä. Nopea arviointi laitureiden venevalikoimasta ei paljasta yhtään varmaa tapausta, jolla olisi yli kahden metrin syväys. Mielikuva madaltuvaan mutaan jäämisestä 10 m/s suoraan satamaan puhaltavassa tuulessa riitti motivoimaan välittömän poistumisen takaisin sataman syvempään alkupäähän. Päädymme kerrospysäköinnin sijasta Saebyssä harjoiteltuun ratkaisuun ensimmäisen laiturin paalurivin ulkopuolelle nojaamaan ulommaiseen paaluun. Springien avulla kahteen perättäiseen paaluun ja laituriin viritettynä s/y JULIA pysyi tuulessakin yllättävän vakaasti parin vaakasuoraan viritetyn fendarin varassa keulan nojatessa pallofendarin välityksellä laituriiin. Illan tullen satamaisäntä ilmestyi rahastamaan 160 DKK:n suuruisen satamamaksun, josta hän näppärästi tulosti kuitin ja kaiteeseen kiinnitettävän tarran vyössään roikkuvalla tulostimella.
Jatkuvaa säpinää satamassa.
Syvyystieto löytyy laiturilta – mutta vain rannasta käsin nähtynä
Marstalin uljas historia laivanrakennus- ja purjehdusperinteineen aukeaa vasta vierailulla Søfartsmuseumissa. Telakka on rannassa vieläkin, mutta 1800- ja 1900-luvuilla siellä rakennettiin uskomaton määrä purjealuksia, joilla kuljetettiin tavaraa säännöllisillä reiteillä Itämeren, Newfoundlandin, Brasilian, Arkangelin ja Välimeren maiden välillä. Museo kertoo laivoista ja niiden tekijöistä, tekotavoista, työkaluista, elämästä aluksilla, varhaisista purjealuksista viimeisimpiin moottorilla kulkeviin laivoihin. Syntyy vaikutelma siitä, että jokaisesta telakalla rakennetusta aluksesta on matkan varrella tehty pienoismalli sekä pulloon että vähän isommassa koossa ja maalattu taulu tai kaksi. Viime vuosisadan puolelta löytyy tietysti myös valokuvia. Kerrassaan suositeltava käyntikohde merenkulun historian ystäville.
Marstalin merenkulkumuseo rantakadulla
Paikallisisten veneiden saalingeissa näkyi yleisesti Liettuan lippuja. Pohdimme selitystä tähän, kunnes törmäsimme turistitoimistoon, jonka ovenpielessä oli ristissä Tanskan ja Liettuan liput. Kysymykseen tuli selkeä selitys: keltaviherpunaraitainen lippu on alunperin Ærøn saaren tunnus, samaan tapaan kuin Bornholmilla on oma lippunsa. Yhtäläisyys myöhempään Liettuan lippuun on pelkkä yhteensattuma.
Paikallinen lippu on näkyvästi esillä saaren veneissä
Illemmalla lisättiin ravintolaoppaaseemme vielä yksi maininta Den Gamle Vingaardista, joka ohikäveltynä näytti kaljaterassilta, mutta kun sade taas kerran ajoi meidät sisälle, totesimme paikan viihtyisäksi ja palveluasenteeltaan erinomaiseksi. Keittiöstä kannettiin eteemme merianturaa, savulohta, rapuja, grillattua vuohenjuustoa ynnä muuta kohtuuhintaista apetta ja viiniä, emmekä keksineet kokonaisuudesta oikeastaan mitään muuta valittamisen aihetta kuin sen, että ulkona taas satoi.
Marstalin vanhempaa arkkitehtuuria
Tässä on jotain tuttua – ainakin valtakunnallisen matkapurjehdusyhdistyksemme jäsenille
Itämerta avotuulilla 2013 