Rønne 25.-26.7.

Erimaalaiset ilmatieteiden laitokset päättivät siis, että matkamme ei jatkuisi Puolaan ja Baltiaan. Keskipitkä ennuste suosi selvästi paluuta Bornholmin ja Ruotsin kautta. Siispä aamunkoitteessa suuntasimme Kröslinistä ulos merelle. Tunnin moottoroinnin jälkeen virisi etelälounainen tuuli, joka kuljetti venettä kuuden tunnin ajan vaihteeksi aurinkoisessa säässä kohti Bornholmia. Puolenpäivän nurkilla tyyntyi tyystin, joten taas piti tärvätä uusiutumattomia luonnonvaroja useamman tunnin ajan päästäksemme saman päivän puolella Norrekåsin marinaan Rønnen länsipuolella.

Heinäkuun loppupuoli näkyi täälläkin jo sesongin hiljenemisenä: satamassa oli illansuussa vielä hyvin tilaa. Jopa sivukiinnityspaikoilla laitureiden sisäpuolella ennen polttoainejakeluasemaa oli pari vapaata paikkaa. Aina ystävällinen satamakapteeni vahvisti, että myös mutkan takana sisimmässä pursiseuran altaassa on vieraspaikkoja, mutta syväys siellä rajautuu noin kahteen metriin.

​

Norrekåsin pursiseuran sisäaltaassakin on paikkoja

Polttoaineasemalla odotteli suomalaisvene, jolla oli tukos septitankin poistoputkessa. Paikalliset lokapojat saapuivat pian paikalle tankkiautolla suorittamaan imutyhjennyksen autonsa säiliöön. Satamakapteenin pragmaattisen käsityksen mukaan imutyhjennyksellä on niin vähän kysyntää, ettei kannata maksaa laitteista ja niiden ylläpitämisestä: kun joku kerran pari kaudessa kysyy tyhjennystä, hän tilaa omaan piikkiinsä tankkiauton hoitamaan homman.

​

Kivaa kun pikku lemmikitkin otetaan mukaan veneilemään

Norrekåsin satamakapteeni istuu toimistossaan satamarakennuksen yläkerrassa, josta on avoin näkyvyys koko satama-alueelle. Siellä on aina säästä riippumatta liian kuuma. Satamamaksun voi maksaa joko toimistoon tai sen ollessa suljettuna alakerrassa olevaan automaattiin, jonka käyttöliittymä tosin nostaa näppylöitä pitkämielisemmänkin käyttäjän iholle. Sensijaan satamakapteeni on palveluhenkinen ja kielitaitoinen tyyppi, jonka kuulimme puhuvan paitsi sujuvaa englantia myös varsin mallikelpoista saksaa. Vaatimattomaan muumiruotsiimme hän vastaili jonkinlaisella selkeästi ja rauhallisesti äännetyllä skandinaviskan ja tanskan sekoituksella, josta ymmärsimme jokseenkin kaiken. Kaikkiin kysymyksiin saatiin vastaukset, ja jopa langaton verkkokin toimi moitteettomasti.

Muutenkin kaikki näytti Rønnessä olevan ennallaan. Museot olivat kiinni, Cafe Gustafissa yhtä hidas ja välinpitämätön palvelu kuin aiemmin, Hansens Bøfhusin hovi käännytti ovelta: täyttä. Torvets Pølsebar alkoi jo näyttää voittajan valinnalta, kunnes hakuammunta osui paikkaan, jonka mielikuvituksellinen nimi oli Ristorante Italia. Siellä meidät syötettiin kohtalaisen hyvin ja edullisesti.

Päivälenkillä tarkistin kaupungin sataman tarjonnan. Siellä oli vieraspaikkoja useammassakin laiturissa altaan pohjois- ja itälaidalla. Tilaa näytti olevan hyvin, mutta ambience tietysti jonkin verran urbaanimpi kuin marinassa. Mahdollinen vaihtoehto silloin, kun reippaampi länsiluoteinen tuuli tekee olon Norrekåsissa epämukavaksi.

Vieraspaikkoja ja palvelut Rønnen kaupungin altaan puolella

Pohjoiset tuulet ja sateet uhkasivat parin päivän päässä, joten ei auttanut muu kuin startata iltapäivällä löpötankkauksen jälkeen kohti Hanöbuktenia ja Ruotsia. Jätimme siis Tanskan Suomenlinnan eli Christiansøn suosiolla väliin ja käytimme tasainen sivumyötäinen hyväksi niin pitkään kuin sitä riitti eli auringonlaskuun asti. ”Hanoin lahti” näytti tällä kertaa paremman puolensa: saatiin nauttia kauniista ilta-auringosta genaakkerin vetäessä tasaisesti lähes viiden tunnin ajan.

Sata mailia Kalmariin

Advertisement

Kröslin 23. -24.7.

Aamulla alkoi sateisen satamakuoleman jälkeinen joukkopako sateen vielä jatkuessa. Toistakymmentä venettä irrottautui kahdeksan jälkeen norkoilemaan Dänholmin sillalle, jonka läpi siis kulkee ainoa väylä Rügenin eteläpuolitse itään. Silta nousi klo 8:20 ja toimi samana porttilähtönä kansainväliselle Strelasundin Headsail Racelle: kuin yhteisestä sopimuksesta kaikki rullasivat vain keulapurjeen auki. Syntyneessä Suomi-vastaan-muu-maailma -kisassa käytiin ankaraa taistoa kakkossijasta jossain siellä takana. Sikäli kuin kiikarilla enää erotti, toiseksi taisi tulla joku pienempi hätäisen näköinen vene, joka pieksi isompansa Greifswaldin lahden loppusuoralla tuulen puhaltaessa parhaimmillaan 17 m/s takaa, juuri ennen kuin JULIA rullasi loputkin purjeestaan sisään ja käänsi keulan kohti Krösliniä.

Kröslinin moderni marina on eteläpuolella Usedomin ja mantereen välistä lahtea, josta alkaa hiukan aamukastetta syvempi, Puolan puolelle Stettinerhaffille johtava oja. Jo riittävästi kanavia ja matalia vesiä koluttuamme päätimme jatkaa mieluummin merta pitkin, mutta yöpyä ensin Kröslinissä, joka taitaakin olla Saksan rannikon viimeinen varsinainen satama. Seuraavaksi itäänpäin mentäessä tuleekin jo vastaan Vinojussila eli Swinoujscie aloittaen sarjan paikkoja, joiden nimeä on mahdoton kirjoittaa oikein lunttaamatta kartasta.

Aallonmurtajan tuulisessa ulkopäässä olisi ollut tarjolla suojan puolen kylkipaikka, joka ehdottomasti olisi pitänyt valita. Kovatuulisen päivän jälkeen kuitenkin tuntui siltä, että pitäisi päästä sisemmäs sataman suojaan. Alavan rannikon tarjoama suoja osoittautui näennäiseksi. Yritys landata järeiden, korkeiden ja yllättävän kaukana laiturista olevien tolppien väliin epäonnistui klassiseen tapaan peräköyden loppuessa kesken. Tuhouduimme sivutuulessa hallitusti viereisen paikallisveneen kylkeen ja jouduimme varppaamaan itsemme siitä vaiheittain köysillä ja vinsseillä takaisin vapaan paikan puolelle. Avuksi tuli saksalaisen moottoriveneen perähenkilö, joka hääri kyllä sinnikkäästi köysien kanssa, mutta toivottua tulosta alkoi syntyä vasta, kun ymmärsin paikallisen käytännön: on annettava selkeitä komentoja, jotka alkavat sanalla Achtung ja päättyvät vähintään kahteen huutomerkkiin. Tärkein lisävaruste sikäläisissä huviveneissä on komentokaiutin.

Rannassa pääsimme ihmettelemään tilavinta ja toimivinta toistaiseksi näkemäämme satamapalvelurakennusta. Kaiken lisäksi niitä oli kaksi kaikin palveluin varustettua identtistä yksikköä satama-alueen eri laidoilla. Kerrankin oli suihkuissa riittävästi tilaa peseytyä törmäilemättä seiniin ja kastelematta vaatteitaan. Joka paikassa oli tilaa, ilmaa ja valoa. Pesutuvassa oli tuliteriä pesutorneja vierekkäin ja peräkkäin enemmän kuin keskikokoisessa kodinkoneliikkeessä. Paikallisen tavernan ruokapuoli oli vaatimatonta ABC-luokkaa, mutta jos matkalla on pakko viettää pyykkipäivä, on Kröslin ykkössuosikkimme.

Muita nähtävyyksiä ei sitten olekaan liian kanssa. Päivälenkillä bongasin paikallisen keskiaikaisille perustuksille rakennetun kirkon, jossa jengi kävi kuulemma Peenemünden puoleltakin sanaa kuulemassa vielä 1800-luvun alussa, jolloin kirkkoreissu edellytti rajamuodollisuuksia mennen tullen. Peenemünde kuului tuolloin Preussin kuningaskuntaan ja Kröslin oli osa Ruotsia.

Lahden toisella puolella Usedomin saarella sijaitseva Peenemünde on entinen sotilastukikohta, joka on ansainnut paikkansa sotatekniikan historiassa. Siellä Luftwaffen- und Heeresversuchsanstalt kehitti V1- ja V2-ohjukset, jotka loivat perustan nykyaikaiselle ilmatilan hallinnalle.

​

Kröslin Marina auringonnousun aikaan

Stralsund 22.7.

Stralsundista oli aiemmalta käynniltä myönteinen kuva. Tällä kertaa sääolosuhteet olivat suoraan purjehtijan painajaisunesta, mikä tietenkään ei ole paikan vika. S/y JULIA purjehti Strelasundiin purjetta laskemaan kolmen aikaan iltapäivällä voimistuvassa luoteistuulessa. Vähän aiemmin oli alkanut tiivis, kaiken kasteleva vaakasuora sade, jota kesti toista vuorokautta. Synkkä hämärä ja matalalla kulkevat lyijynharmaat pilvet peittivät taivaan. Ilmapuntarista näytti pohja pudonneen pois.

Sataman aisapaikat olivat viimeistä läpeä myöten täynnä; niiden välissä oli kyljittäin veneitä monessa kerroksessa, samoin laitureiden päissä. Sisään ajaessamme noteerasimme tapamme mukaan viimeiset mahdolliset varapaikat: aallonmurtajan aukon vieressä purjelaivan kyljessä kolmas kerros, seuraavaksi iso teräksestä leivottu purjevene, samoin kolmas kerros, erilaiset vuorolaivalaiturit, joissa oli jo joitakin veneitä, mutta joista todennäköisesti tulisi odottamaton lähtö. Muuta sitten ei ollutkaan. Kiinnityimme teräsveneen kylkeen sen kipparin avustaessa ja lisätessä samantien sisimmäisen veneen edestä ja takaa rantaan laituriin vedettyjä köysiä. JULIAn keulasta vedettiin vielä yksi 20-millinen köysi laituripollariin, mikä olikin ainakin yöunta rauhoittava liike, koska viereen ilmestyi kohta vielä neljäs vene. Tuuli puhalteli 14 m/s aallonmurtajan takaa ja vettä valui jokaisesta hetkeksikin avatusta raosta sekä veneeseen että vaatteisiin. Kehuimme toisiamme lomakohteen ja harrastuksen valinnasta. iPadin mainio Navionics-kartasto kertoi kotimatkaa olevan vielä yli viisisataa mailia linnuntietä.

Ulommainen vene lähti kyljestämme viideltä aamulla kaupungin itäpuolella oleva nostosillan ensimmäiseen avaukseen. Samantien paikalle ilmestyi pieni saksalaisvene Tanskan vieraslippu saalingissa. ”Tolles Wetter!”, kommentoi Tanskan puolelta yön yksinpurjehtinut kippari iloisesti kiitettyään köysien vastaanottamisesta.

Sade jatkui seuraavana päivänä tauotta. Satamakonttorissa käyntikin vaati joko täyden sadevaatevarustuksen tai vaatteiden vaihdon jälkeenpäin – sateenvarjosta ei tuulessa ollut edes henkiseksi tueksi. Veneen lämpövoimalaitoksen puhaltimet lauloivat kaiken päivää kuivaten pesutiloihin ripustettuja vaatteita. Iltapäivällä kuvittelimme sateen hiukan hellittäneen, ja suunnistimme kaupungille sadetakkeihin sonnustautuneina. Farkut kastuivat läpimäriksi jo ennenkuin ehdimme laiturilta rantaan.

Synkissä fiiliksissä jatkoimme kadonneen signaalin metsästystä kaupungin keskustassa. Saksa – ainakaan tämä entinen itäpuoli – ei todellakaan ole mikään tekniikan ihmemaa tietoverkkojen alueella. Stralsundin satamassa sentään oli periaatteessa wlan-tukiasema, joka lähetti jonkinlaista signaalia, mutta säätiedotukset eivät jaksaneet perille asti edes aivan antennin vierestä. Niinpä päädyimme puhelimen löytämään hotelliin, jonka ystävällinen vastaanottovirkailija antoi verkon tunnukset ja opasti meidät alakerran Bierstubeen juomaan mainiota olutta ja kommunikoimaan. Kerrossiivooja seurasi meitä herkeämättä mopaten välittömästi vaatteistamme valuneet vesilammikot. Sääennusteet lupasivat lisää sadetta.

Pankkiautomaattia etsiessämme osuimme raatihuoneen torille, jossa oli meneillään paikallisen kansanjuhlan Wallensteiner Volksfestin ulkoilmatapahtuma. Tori oli täynnä myyntikojuja, joissa myyjät kärvistelivät sateessa muutaman sadeasuisen veneturistin harppoessa sydvesti päässä ja kumisaappaat jalassa ohi vilkaisemattakaan runsasta perinneruoka- ja matkamuistotarjontaa. Esiintymislavat näyttivät odottavan tanhujen ja historiallisten kuvaelmien alkamiselle sopivampaa säätä, joka ei tulisi koittamaan vielä ainakaan pariin vuorokauteen.

Matkalla takaisin veneelle kävimme kastelemassa myös aiemmin hyväksi havaitsemamme Gastmahl am Sundin penkit ja syömässä maittavan illallisen, jonka päätimme perinteiseen tapaan pieniin pikarillisiin Radeberger Bitteriä.

Jälkeenpäin muisteltiin, että Stralsundista ei tällä kertaa olisi tullut otetuksi ainuttakaan valokuvaa. Siihen olisi tarvittu sukelluksenkestävä kamera. Kuvasaalista selvitettäessä ilmeni, että sade oli kuitenkin jossain vaiheessa tauonnut hetkeksi, josta todisteena allaoleva kuva. Siinä joukko erimaalaisia matkaveneilijöitä puuhailee hauskan harrastuksensa parissa.